- Olisko ollut oikea tapa ottaa hatkat, kun Suomi oli sodassa? perussuomalaisten Timo Soini kysyi Svenska Ylen eurovaalikeskustelussa torstaina. Soinin kysymys liittyi puheenjohtajatentin pohdiskeluun, pitäisikö Euroopan unionin alueelle tulevia paperittomia siirtolaisia jakaa tasaisemmin EU-maiden kesken.
Poliitikon kommentti koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästi.
Olen maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta, Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli pakko paeta.
Vaija oli rintamalla, mummo ja lapset pääsivät valtion järjestämään junakuljetukseen Räisälän asemalta juhannuksen alla. Vaihtoehtoja ei ollut, niin kuin ei ole monella muullakaan, joka joutuu jättämään kotinsa säilyäkseen hengissä. Se, että perhe oli jo kerran, talvisodan puhjettua, joutunut käymään läpi saman, ei tehnyt asiaa helpommaksi.
Karjalasta ”hatkat ottaneille” valtio järjesti junamatkan. Heidän ei tarvinnut maksaa ihmiskauppiaille, joutua raiskaajien armoille eikä kulkea lumisissa vuoristosolissa päiväkausia ilman ruokaa, kuten Afganistanin taisteluja pakenevat. Minun perheeni ei myöskään tarvinnut ahtautua ylitäyteen, huteraan laivaan, jolla voisi yrittää päästä Välimeren yli pois Syyriasta pulittamalla koko omaisuuden matkasta Euroopaan tai hukkumiskuolemaan.
Silti meille tapahtui kauheita.
Kesäkuun 20. päivänä 1944 Räisälän evakkoja kuljettanut juna pysähtyi Elisenvaaran asemalle. Ratapihalla odotti useita junia. Yhteen suuntaan oli menossa pakolaisia, toiseen suuntaan, rintamalle sotilaita ja lottia.
Jos elämä olisi mennyt toisin, isä olisi saattanut kertoa tarinaa, jossa hän kävi hakemassa asemaravintolasta mehua sisaruksille, koska päivä oli kuuma ja kaikilla jano. Isä ei koskaan saanut vietyä mehuja sisaruksille asti. Elisenvaarasta tuli Suomen sotahistorian pahin siviileihin kohdistettu ilmapommitus. Neljännestunnissa Neuvostoliiton pommikoneet tappoivat yli sata siviiliä sekä sotilaita ja lottia.
Isäni sisarista kolme kuoli pommituksessa. 13-vuotias poika joutui näkemään, kuinka aivot valuvat pikkusiskon murskautuneesta päästä. Mummo joutui jatkamaan pakomatkaa omien lasten vereen tahriintuneissa vaatteissa. Se ei ollut leikkiä, se oli täyttä totta. ”Hatkat ottaneille” voi käydä niin. Tänäkin päivänä.
Etkö ole kuullut Elisenvaarasta? En ihmettele, sillä siitä ei puhuttu julkisesti. Samana päivänä Neuvostoliitto valtasi Viipurin. Valtiojohdon mielestä karjalaisten naisten, lasten ja vanhusten sekä sotilaiden ja lottien muuttuminen muutamassa minuutissa jauhelihaksi kesäisellä ratapihalla olisi heikentänyt kansan moraalia.
Timo Soinin halveksima pako oli ainoa mahdollisuus selviytyä 407 000 karjalaiselle ja 23 000 petsamolaiselle sekä Sallan ja Kuusamon asukkaalle. Maansisäinen pakolaisuus on nykyään yleisin pakolaisuuden muoto. Tiedän kokemuksesta, ettei elämä ole helppoa, vaikka kieli ja kotimaa säilyisivät samoina.
Vielä kovempi valinta on lähtö kotimaasta. Se on ainoalta tuntuva mahdollisuus tänäkin päivänä kymmenille tuhansille ihmisille, jotka joka vuosi yrittävät päästä EU:n alueelle. Osa pakenee taisteluja, osa elämän näköalattomuutta.
Svenska Ylen vaalitentin kysymys liittyi Välimeren maiden vaatimukseen paperittomien siirtolaisten tasaisemmasta taakanjaosta. Nykyisten sääntöjen mukaan tulijan turvapaikkahakemus pitää käsitellä siinä maassa, jonne hän ensimmäisenä tulee. Yleisin saapumispaikka Kreikka ei selviydy tulijatulvasta. Myös Italian Lampedusan saari ja Malta ovat selviytymisen äärirajoilla. Ne vaativat, että muut EU-maat osallistuvat paperittomien siirtolaisten vastaanottoon.
Aihe on tärkeä ja ansaitsisi tulla keskustelluksi asiallisesti. Kysymys on ihmisistä. Niin niistä, joiden hätä on aito, kuin niistäkin, jotka yrittävät EU-maiden näkemyksen mukaan huijata itselleen paikan parempaan elämään.
Puoluejohtajan tehtävänä on hankkia ehdokkailleen mahdollisimman paljon ääniä. Ihmisyyteen kuuluu kuitenkin myös arvokkuus. Arvokkuus on jotakin niin tärkeää, ettei sitä pidä myydä äänien toivossa loukkaamalla ja halveksimalla kovia kokeneita.
Onneksi isä ei enää elä. Politiikan ystävänä hän olisi kuitenkin katsonut Svenska Ylen eurovaalitentin. Luulenpa, että isääkin olisi itkettänyt.