Sain viime yönä kymmenen kertaa samansisältöisen tekstiviestin: ”Kiitos äänestäsi, paras voittakoon. Tack att du röstade, må den bästa vinna.” Viestit johtuivat siitä, että äänestin kymmenen kertaa Ukrainaa Eurovision laulukilpailuissa.
En äänestänyt Tick-Tock –nimistä kappaletta sen musiikillisten ansioitten tähden. Niitä ei ole.
Ukraina sai äänivyöryni sen vuoksi, että se muistuttaa kovasti Suomea. Meillä molemmilla on pitkä maaraja Venäjän kanssa. Me molemmat kuvittelimme, että turvallisuutemme takaa oma, uskottava puolustus ja Naton rauhankumppanuus.
Ukraina on Naton rauhankumppani, kuten Suomi. Ukrainan kohtalo todistaa, että Naton kumppanuus ilman jäsenyyttä suojaa yhtä paljon kuin avaamaton sateenvarjo sateelta. Päivänpaisteisena aikana avaamaton sateenvarjo näyttää siltä kuin sen haltija olisi varautunut pahan päivän varalle. Kun paha päivä nousee, totuus valkenee.
Suomellahan on kuitenkin tämä kuuluisa Nato-optio. Me voimme kuulemma hakea Naton jäsenyyttä, jos niin tahdomme. Se on totta. Me voimme hakea minkä tahansa järjestön jäsenyyttä milloin tahansa. Sen ilmoittaminen erikseen tasaisin väliajoin ei muutu turvallisuudeksi.
Nato-option hokeminen näyttää tuottavan joillekin transsimaista mielihyvää, kuten vuosikymmenten takaiset ulkopolitiikan taikasanat: yya, ystävyys, luottamus, rauhantahtoinen, suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysytteleminen. Se maailma meni jo.
Tilanne on siis tämä. Kun itärajan takaa alkaa lappaa sotilasta, nuoret suomalaiset miehet ryhmittyvät puolustukseen ja huutavat rytmikkäästi: ”Nato-optio! Nato-optio! Nato-optio!” Kyllä varmasti hyökkääjä perääntyy.
Tuo edellinen kappale on esimerkki siitä, miten tosiasioitten tarkka ja kiihkoton kuvaaminen tuottaa usein satiirisen lopputuloksen.
Entä mitä Suomen Nato-optiolla on tekemistä Euroviisujen kanssa? Aika paljon.
Television aikakaudella suuret laulu- ja urheilukilpailut ovat muuttuneet poliittisen vaikuttamisen paikoiksi. Muistan miten järkytyin yhdeksänvuotiaana pojannappulana vuonna 1968, kun Yhdysvaltain sprintterit Tommie Smith ja John Carlos nostivat olympialaisten palkintojenjaossa mustahansikkaiset nyrkkinsä ilmaan. He vastustivat Yhdysvaltain harjoittamaa rotusortoa.
Ruotsalainen korkeushyppääjä Emma Green Tregaro lakkasi kynsiinsä sateenkaaren värit Moskovassa yleisurheilun MM-kisoissa muutama vuosi sitten. Lähikuvien aikakaudella se oli yhtä vahva mielenosoitus kuin nyrkin kohottaminen.
Vuosikymmenten mittaan Euroviisut ovat kehittyneet gay-kansan jättiläismäisiksi kokoontumisajoiksi. Keskinkertaisen musiikin, sädehtivän tingeltangelin ja yleisen karnevaalin voimin edistetään suvaitsevaisuutta. Kannatan asiaa. Euroviisut yhdistävät Eurooppaa enemmän kuin kurkkudirektiivit.
Kun satojen miljoonien katsojien edessä buuataan Venäjälle, kohteena ei ole kaksi suloista laulajatyttöä. Epäsuosiota osoitetaan presidentti Vladimir Putinin imperialistiselle, neuvostohenkiselle ulkopolitiikalle ja vähemmistöjä vainoavalle sisäpolitiikalle.
Buuaus on sosiaalinen pakote. Se saattaa mediamaailmassa toimia jopa paremmin kuin arkimaailmasta irrallaan kelluvat talouspakotteet.
Euroviisut voitti itävaltalainen mies, joka näyttää parrakkaalta naiselta. Conchita Wurst oli yllättäen suositumpi Länsi-Euroopassa, vaikka yleisen elämänkokemuksen valossa viiksekkäät naiset herättävät vähemmän huomiota Itä-Euroopassa. Venäläinen kansanedustaja Vladimir Zhirinovski on jo ehtinyt tuomita viisutuloksen, joten sen täytyy olla hyvä ja järkevä juttu.
Olisin äänestänyt parrakasta naista, jos olisin Ukraina-hössötykseltäni ehtinyt. Conchita Wurst puhui voittonsa jälkeen inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Hän lähetti terveisiä presidentti Vladimir Putinille: ”Me olemme pysäyttämättömiä.”
Toivotaan niin.
Jari Tervo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija