Adolf Hitler vaati lebensraumia, elintilaa, saksalaisille. Tilaa ei etsitty Englannin ja Ranskan malliin siirtomaista, vaan kolmas valtakunta levittäytyi itäisen Euroopan maihin: Puolaan, niin sanotuille sudeettialueille, Ukrainaan ja Liettuaan. Laajan operaation toteuttamiseen tarvittiin myös naisia.
Amerikkalaistutkija, historian professori Wendy Lower löysi runsaasti todisteita naisten osallisuudesta juutalaisten kansanmurhaan erityisesti Itä-Euroopassa, kun hän sukelsi aiemmin salassa pidettyihin arkistoihin Neuvostoliiton kaaduttua. Lower teki ensimmäisen matkansa entisille saksalaisalueille vuonna 1992.
Tutkimuksiin perustuva kirja Hitlerin raivottaret – saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä julkaistiin vuonna 2013. Kirja on juuri ilmestynyt suomeksi Atenan kustantamana.
Sihteerit tarjoilivat virvokkeita teloittajille
Lower piirtää kirjassaan kuvia tyypillisistä Itä-Eurooppaan lähtijöistä.
Johanna Altvater työnsi juutalaislapsia alas sairaalan parvekkeelta. Erna Petri ampui juutalaislapsia farmillaan.
Wendy Lower
Osa naisista oli sihteereitä, joita tarvittiin monenlaisiin tehtäviin natsihallinnossa. He muun muassa pitivät kirjaa juutalaisten siirroista ja kuljetuksista sekä työhön oikeutettujen juutalaisten työluvista. Lower kertoo Ukrainaan lähteneestä sihteerijoukosta:
– Sihteerit olivat 18–23-vuotiaita, naimattomia naisia. He pukivat ensimmäistä kertaa univormun päälleen ja tunsivat olevansa osa tärkeää kansallista projektia, kuvailee Lower.
Ukrainan rajalle sihteereitä vastaanottamaan tullut virkamies varoitti laukauksista, mutta kertoi, ettei kannata huolestua. Ääni johtui siitä, että muutamia juutalaisia on pakko välillä ampua, kertoo Lower virkailijan rauhoitelleen sihteereitä.
– Siinä heidän orientaationsa!
Myöhemmin ampuminen muuttui arkipäiväiseksi. Sihteerit saattoivat mennä seurueineen piknikille paikkaan, jossa oli juuri teloitettu ihmisiä. Heidän esimiehensä saattoi ilmaantua toimistolle kädet verisinä.
Joskus naiset kutsuttiin hauskaan illanviettoon, jossa teloituskomppania rentoutui pitkän päivän ja raskaan työn päätteeksi tai heidän tehtävänsä oli viedä ruokaa ja virvokkeita teloituspaikalle.
– Tietoa siitä, mitä tapahtui, oli kyllä saatavilla. Ei heitä pidetty mitenkään pimennossa, sanoo Lower.
Lower toteaa, että naisia on vaikea tuomita täysin. He olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeistä suurta ikäluokkaa. Nuoret kasvoivat kansallissosialismin hengessä.
Uusi aika ja hallinto näytti suovan naisille loputtomiin mahdollisuuksia omaan uraan, vaurastumiseen, jopa seikkailuun. Mahdollisuuksia, joita heidän äideillään ei koskaan ollut.
Sairaalat muuttuivat hoitolaitoksista kuolemantaloiksi
Jos sihteerit osallistuivat natsien hirmutöihin pääasiassa kirjoituspöydän takaa ja tukemalla miehiä, sairaanhoitajat olivat tuhoamisen keskipisteessä. Sairaaloissa alettiin Lowerin kertoman mukaan paitsi parantaa sairaita myös tuhota epäkelpoja kansalaisia: mielisairaita, kehitysvammaisia tai fyysisesti vajavaisia ihmisiä.
Sairaanhoitaja saattoi päästää ihmisen päiviltä tappavalla ruiskeella. Sairaita ja vammaisia myös kaasutettiin laitoksissa.
Ensimmäiset injektiouhrit olivat lapsia. Sairaanhoitajat antoivat tuhansille epämuodostuneille vauvoille ja vammaisille nuorille yliannostuksina barbituraatteja tai morfiinia ja jättivät heidät ilman vettä ja ruokaa.
Lowerin kirjassa kerrotaan, että jo ennen Saksan hyökkäystä Puolaan, Saksan, Itävallan ja valtakuntaan liitettyjen Puolan ja Tshekin rajamaiden sairaaloissa surmattiin yli 200 000 ihmistä.
Lower kertoo, että on tarinoita ja jonkin verran todisteitakin siitä, että sairaaloissa olisi annettu tappavia ruiskeita myös rintamalla haavoittuneille saksalaissotilaille. Niille, joiden ei katsottu enää paranevan sellaiseen kuntoon, että heillä olisi panos annettavanaan kolmannelle valtakunnalle.
Osa juutalaislapsista joutui sairaaloissa myös ihmiskokeiden uhreiksi.
Haluamme uskoa että naiset eivät ole kykeneväisiä tappamaan.
Wendy Lower
Pienestä osasta itään suunnanneista naisista sukeutui tilanteen tullen suoraviivaisia tappajia.
– Johanna Altvater työnsi juutalaislapsia alas sairaalan parvekkeelta. Erna Petri ampui juutalaislapsia farmillaan, nimeää Lower.
Petri oli naimisissa ja kahden lapsen äiti. Hän hoiti SS:n maatilaa Ukrainassa miehensä aliluutnantti Horst Petrin kanssa. Perheen arki sekoittui maatilalla työskentelevien ja sen mailla ammuttujen juutalaisten kohtaloihin.
Horst Petri osoitti isännyyttään pahoinpitelemällä ja raiskaamalla työntekijöitään. Jollain vääristyneellä tavalla parisuhde ja perhe tuntuivat kuitenkin toimivan suojakilpenä hirmutekoja vastaan.
– Tuntuu siltä, että suhteet ja perhe ikään kuin normalisoivat kaiken, sanoo Lower.
– Aivan, kuin ihmiset olisivat ajatelleet, että mehän olemme rakastavaisia, asiat ovat hyvin ja voimme elää erillään kaikista kauheuksista.
Kansanmurha on ihmislajin itsemurha
Lower toteaa, että jos koko kansa osallistuu toisen kansan kansanmurhaan, kuten natsi-Saksan tapauksessa, myös naiset ovat väistämättä osallisia. Aiheesta on puhuttu sen laajuuteen nähden yllättävän vähän.
Usein historiankirjoitus nostaa esiin naispuoliset keskitysleirivartijat. Heistä on kehkeytynyt materiaalia jopa populaarikulttuuriin ja pornoteollisuuteen. Mutta työtä tekevien naisten ja äitien osallisuus kansanmurhaan tuntuu yhä pelottavan jopa tutkijoita.
– Ehkä emme uskalla katsoa kohti. Asia pelottaa, hämmentää. Haluamme uskoa, että naiset eivät ole kykeneväisiä tappamaan, tuumii Lower.
– Mielikuvissamme naiset haluavat vain rauhaa, he ovat synnyttäjiä ja luovat elämää, kuinka he voisivat olla osa tällaista väkivaltakoneistoa. Kansanmurha on ikään kuin ihmislajin itsemurha. Se sotii sekä järkeä että tunnetta vastaan ja nostaa esiin syvimmät pelkomme.
Saksan itäisiin kuvernementteihin ja komissariaatteihin lähti kaikkiaan puoli miljoonaa naista. Naisten rooli koko kolmannen valtakunnan rakentamisessa oli valtaisa. Pelkästään Berliinissä työskenteli 50 000 ihmistä Gestapon päämajassa. Suurin osa heistä oli naisia, miehet olivat rintamalla.
– Jos ajattelemme miten massakuljetukset Auschwitziin järjestettiin, kuinka junat pysyivät liikkeellä, kuinka sairaalat toimivat ja asekauppa rullasi, emme voi jättää huomiotta koneistossa työskenteleviä naisia, muistuttaa Lower.
– Niitä, jotka suoranaisesti tappoivat, oli ehkä vain muutama tuhat. Se on pieni prosentti miehiin verrattuna, mutta pitää ottaa huomioon, että koko natsi-Saksa pyöri ja pysyi pystyssä yhteistyöllä.
Vain harva nainen joutui lopulta syytteeseen tai tuomittiin sodan jälkeen. Oikeusistuimilla oli täysi työ saada tuomiolle päätekijöitä, miehiä. Naiset toimivat usein oikeusistunnoissa vain todistajina.
Ne naiset, jotka saivat syytteen, saatettiin vapauttaa monista eri syistä johtuen. Oloja, joissa he olivat toimineet, pidettiin naisille epätavallisina ja poikkeavina, naisia pidettiin naiiveina ja liian nuorina ymmärtämään tekojensa seurauksia. Tässä jutussa mainituista Erna Petri sai kuitenkin elinkautisen vankeusrangaistuksen.
