Olli Jalosen uutukaisessa kirjassa voi aistia Poikakirjan henkeä – lukija tunnistaa 1970-luvun värikkään ajankuvan ja myös nuoruuden katoavat tunnelmat.
Kirjan päähenkilö muistuttaa kovin paljon kirjailijaa itseään, mutta ei hänen sanojensa mukaan ole yksi yhteen. Miehiä ja ihmisiä onkin Poikakirjan tavoin autofiktio eli sepitteellinen elämäkerta. Siinä kirjailijan oma elämä taipuu fiktion materiaaliksi.
Kirjassa vilisee hämeenlinnalaisille tuttuja paikkoja, muun muassa Myllymäki, Tiiriö, Hätilä ja Luolaja. Esineistö on myös tuttua 1970-lukua, jossa sijansa saavat puhelinkoppi, kuvaputkitelkkari tai vaikkapa korusähkeet.
Jalosen mielestä oli kiehtovaa upota 1970-luvun virtaan. Kirjoittaminen sujuikin onnellisten tähtien tuikkeessa.
– Kirjoittamisen virta vei hyvin, ja juuri 1970-luku oli kiinnostavan ristiriitainen aika. Se oli toisaalta aikaa, jolloin 1960-luku jatkui ja Suomi nousi koko ajan. Vuosi vuodelta hyvinvointi ja turvallinen Suomi vahvistuivat. Mutta toisaalta puolueitten erot kasvoivat ja kielenkäyttö oli kovaa. Niissä ajoissa oli paljon rosoa ja tasoittelevampi vuosikymmen oli vasta edessä.
Nuoruus on vuorovetten vaihtelua
Kirjan päähenkilössä on paljon omaa minää ja tarkastelupiste on tuttu, sanoo Olli Jalonen. Toisaalta kirjan keskushenkilöön on tarttunut myös paljon lainattua, muistettua, löydettyä ja kuultua. Mutta kirja on eräänlainen elämäntiivistys ja suodatus, muutoinhan se olisi tylsää.
Vaikka kirjan henkilö elää nuoruuden kipeässä taitekohdassa, kirjailija itse sanoo kirjoitusprosessin olleen hyvän.
– Romaania tehdessä jokainen aamu oli hyvä ja jokainen päivä ehjä. Kertaakaan ei tarvinnut keksiä tekosyitä vältellä kirjoittamista. Kirjoittamisen virtaan houkutti sukeltaa.
Jalosen mukaan juuri uppoaminen kirjan maailmaan on parasta.
– Kirjoittamisessa itsessään ovat ne luomisen hetket.
Nuoruuden miljöö kiehtoo
Olli Jalosen kirjassa Miehiä ja ihmisiä tapahtumapaikoilla on suuri merkitys. Kirjailijaa kiinnostavat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat. Kirjassa kuljetaan Hämeenlinnan, Tyrvännön ja Parolan maisemissa. Vaikka lapsuus ja nuoruus ovat nyt fiktiivisinä kansien välissä, Jalonen ei ainakaan suoralta kädeltä lupaa jatkoa.
– Ei Poikakirjankaan pitänyt saada jatkoa, mutta niin vain kävi. Luovuus on sillä tavoin vapaa valtakunta, ettei ihan varmasti voi tietää, mitä seuraavaksi. Elämisen sietämätön keveys ja raskaus asuvat molemmat siinä vapaudessa.