Kasvattajalle tekee kovin hyvää myöntää olleensa väärässä - vaikkapa tietokonepelaamisen suhteen. Vielä nöyrtymistäkin terveempää on kiinnostua aidosti jälkikasvunsa tekemisestä tietokoneen ääressä. Pelottava mölinä monitorin edessä saattaa olla mitä syvällisintä sosiaalisten suhteiden luomista.
Pelaaminen on harrastus ja vieläpä hyvä harrastus. Näin sanoo pelaamisen asiantuntija, pelikasvatuksesta väitöskirjaa tekevä Mikko Meriläinen. Hänen mielestään vanhemmat voisivat paneutua lastensa itse valitsemaan vapaa-ajanviettotapaan piuhojen irti repimisen sijasta.
– Ihmisiä usein pelottaa asia, josta he eivät ymmärrä muuta kuin sen, että sillä on iso vaikutus. Pelottava asia myös herkästi ärsyttää.
Ihmisiä usein pelottaa asia, josta he eivät ymmärrä muuta kuin sen, että sillä on iso vaikutus.
Mikko Meriläinen
Pelaaminen on ottanut paikkansa nimenomaan tällä vuosituhannella, ja kasvukivut ovat piinanneet lukuisia perheitä.
– Nämä ovat toisaalta myös väistämättömiä ja tarpeellisia vääntöjä. On kuvaavaa, että pari vuotta sitten toimittaja oli tyypillisessä haastattelussa huolissaan peliriippuvuudesta ja siitä, miten lapsi saadaan lopettamaan pelaaminen. Nyt kysellään pelaamisen hyvistä puolista. Tämä kertoo kulttuurin murroksesta.
Pelimaailma – surullisen turvapaikka
Meriläisen työpaikan Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n Pelitaito-projekti on sekin aloittanut huolinäkökulmasta eli pelihaittojen ehkäisystä. Parasta ehkäisyä on lopulta pelikulttuurin tuntemus. Samalla, kun utelee tosi tyhmiä kysymyksiä pelin hienouksista, äidille tai isälle saattaa selvitä, pakeneeko lapsi murheitaan turvalliseen pelimaailmaan.
– Tyypillinen ongelmatapaus voi olla sellainen, että nuori pelaa hirvittävän paljon, 8 - 20 tuntia päivässä, ja koulu voi jäädä kokonaan väliin. Vanhemmat eivät välttämättä ymmärrä, että ongelmapelaaminen onkin ongelmiin pelaamista. Lapsi voi kärsiä masennuksesta, kiusaamisesta tai pahoista itsetunto-ongelmista. Pelimaailmassa lapsi pysyy turvassa, mikä ei ole optimaali itselääkinnän keino, tutkija sanoo.
Meriläisen keskeisin viesti kasvattajille on kuitenkin se, että pelaamista on uskallettava katsoa muutenkin kuin ongelmana tai hömppänä. Tosiasia on se, että pelaamisella alkaa olla valtava kulttuurinen merkitys, jonka useimmat täysi-ikäiset yllättäen tajusivat vasta, kun kävi ilmi, että Suomessa on huikean arvokkaita pelialan yrityksiä.
Meriläisen mielestä videopelit ovat television kaltainen kulttuurinen muutos. Aikoinaan kojetta kauhisteltiin, samoin kuin esimerkiksi Elviksen musiikkia, mutta harvempi sitäkään enää järin paheellisena pitää.
Pelitaituruus voi pelastaa itsetunnon
Pelit opettavat vieraita kieliä, ja toisin kuin luullaan pelit eivät heikennä keskittymiskykyä.
Esimerkiksi ADHD:sta kärsivillä nuorilla peli saattaa olla se, mihin on hyvinkin helppo keskittyä. Peleissä on myös rutkasti ongelmanratkaisua. Lähes kaikki pelit perustuvat monien erilaisten elementtien yhdistämiseen; pitää hallita monipuolisia kokonaisuuksia.
Pelissä saadut onnistumisen elämykset pönkittävät itsetuntoa valtavasti, vaikka ne eivät riitäkään kantamaan läpi koko elämän, sanoo Meriläinen.
– Pahimmissa tapauksissa peli saattaa olla ainoa positiivisten kokemusten lähde. Toisin kuin koulun pesäpallojoukkueessa, oletkin netissä haluttua peliseuraa, sinua kehutaan ja sinä onnistut. Sinulla on hyvä sosiaalinen status pelimaailmassa.
Pelien ympärille muodostuu vahvoja sosiaalisia siteitä ihan niin kuin muidenkin harrastusten ympärille. Tätä sanomaa EHYT pyrkii välittämään vanhemmille ja opettajille.
Peleistä tulee helposti mörkö, jos niihin ei lähde itse tutustumaan. Tärkeää olisi, että kiinnostuisi, utelisi ja lopulta jopa myöntäisi, että on ollut asian suhteen väärässä.
Lapset mielellään kertovat asiantuntijoina vanhemmilleen, mitä pelissä tehdään, koska jälkikasvu janoaa vanhemmiltaan arvostusta ja kiinnostusta.
– Monelle vanhemmalle on valtavan iso kynnys kysellä tyhmiä; pelätään, että oma auktoriteetti murenee, kun joudutaan vieraalle maaperälle. Lasta se kuitenkin voimaannuttaa.
Teini purkaa kiukkua virtuaalimaailmassa
Vanhemmat pelkäävät, että räiskintäpelit tekevät lapsesta väkivaltaisen sosiopaatin. Tästä puhutaan alituiseen pelaamisen yhteydessä. Meriläinen sanoo, että aihe on hyvin kiistelty. Tällä hetkellä tiedeyhteisö on taipuvainen olemaan sitä mieltä, että aggressiivinen henkilö mielellään kuluttaa väkivaltaisia tv-ohjelmia, pelejä tai elokuvia, mutta ne eivät raivoa aiheuta.
– Joillekin pelaaminen on turvallinen keino purkaa suuttumustaan. On parempi, että teinin raivo purkautuu virtuaalimaailmassa kuin arkielämässä.
Pelaamisessa on paljon asioita, jotka eivät välity huolestuneille vanhemmille. Nämä kun usein näkevät lapsensa vain istua kyhjöttävän ja välillä kirkuvan kirosanoja. Pelitiimin jäsenten värikäs ja syväluotaava sosiaalinen kommunikaatio jää tyystin huomaamatta .
– Minusta on aina ollut kiinnostavaa se, että videopeliväkivallasta ollaan niin kovin huolissaan, kun perheet kuitenkin menevät katsomaan jääkiekko-otteluita, missä ihan oikeat ihmiset - vieläpä lasten ja nuorten idolit - heiluttelevat nyrkkejään, pohdiskelee tutkija.
Meriläinen muistelee erityisopettaja-aikojaan yläasteella ja jääkiekkoilijapoikia, jotka vakaasti olivat sitä mieltä, ettei heidän tarvitse juurikaan käydä koulua, koska NHL-ura odottaa. Samanlaisia ammattilaisunelmia alkaa Meriläisen mukaan näkyä jo elektronisen urheilunkin puolella. Meriläinen kyllä kannustaa kunnianhimoisia e-sports-teinejä mutta toisaalta kehottaa käymään koulun kunnolla.
Pelissä on syklit, aseta rajat niiden mukaan
Meriläinen muistuttaa, että pelaaminen on harrastus soittamisen, urheilun ja kirjojen ahmimisen lailla. Jossain vaiheessa pelaaminen voi lopahtaakin, kuten monen pianonsoitto tai NHL-haaveet.
– Vanhempien on monesti hankala nähdä pelaamisharrastuksen arvoa. Tärkeää on se, että pelaamisessa ei ole ulkoista painetta, ei valmentajaa huutamassa tai vanhempia tai opettajaa vaatimassa yhä parempaa suoritusta, vaan pelaaminen tapahtuu nuoren omilla ehdoilla.
Meriläinen myöntää, että pelaamisesta voi koitua aikamoinen ongelmakin. Tutkijan mukaan totisessa paikassa ollaan silloin, kun 17–18-vuotias nuori ei tee yhtään mitään muuta kuin pelaa.
– Siinä ovat keinot aika vähissä, jos oppivelvollisuus on suoritettu.
Pelitutkija sanoo kannustavansa vanhempia ymmärtämään, vaikka ärsyttääkin. Rajattomuutta tutkija ei kannata. Hän muistuttaa, että lasten ja nuorten kanssa sovitaan sääntöjä kaiken suhteen, mutta päätökset voidaan tehdä yhdessä, ei niin, että vanhempi vain päättää.
Pelirajojen asettamisessa vaaditaan totisesti asiantuntemusta. Jos tietokoneen piuhat kiskotaan irti kymmenen minuutin päästä, kun pelisessio kestäisi vielä puoli tuntia, pelaaja joutuu pois pelistä ja mahdollisesti koko joukkue häviää ottelun. Tästä seuraa armoton huuto sekä kotona että tiimissä seuraavan ottelun alkaessa. Jos tämän haluaa välttää, lapseen pitää ottaa puheyhteys.
– Pitää asettaa rajat pelin syklien - otteluiden ja tehtävien - mukaan, neuvoo Meriläinen. Näin tuho jää vähäiseksi. Neuvoessaan vanhempia Meriläinen on käyttänyt lego-esimerkkiä.
– Jos ajatellaan, että lapsi on rakentanut kaksi tuntia legoilla, ja sitten sanotaan, että kymmenen minuuttia saat vielä rakentaa. Jos lapsi ei lopeta, mennään ja potkitaan legot leväälleen. Aika kamalaltahan se kuulostaa.
Digitaalinen media jakaa kasvatusalan ammattilaisia
– Joissakin päiväkodeissa mediavapautta pidetään kunnia-asiana, vaikka nykypäivänä tuntuu aika erikoiselta ajatukselta, että median käyttö ja pelaaminen suljetaan ulos sen sijaan, että se otettaisiin rohkeasti haltuun, sanoo projektiasiantuntija Mikko Meriläinen EHYT ry:stä. Hänestä mediaa ja pelaamista ei pidä pitää piilossa vaan siitä on tehtävä voimavara.
Meriläinen haluaa muistuttaa, että vanhakantaisten lisäksi on toinenkin ryhmä opettajia, jotka ovat innostuneita pelillisestä opettamisesta; on opetusta larppaamalla ja opetusta, jossa käytetään älylaitteita.
– Norjalainen tutkija oli käyttänyt opetuksessaan Assassin's Creed -peliä niin, että salamurhaustehtäviä oli vältetty. Sen sijaan oli kiivetty kellotorniin ja katseltu, minkälainen on renessanssimiljöö omin silmin sen sijaan, että vain luetaan jostain kirjasta sitä.
Meriläisestä erityisen huomioitavaa norjalaiskokeilussa on se, että Assassin's Creed ei ole lähtökohtaisesti opetuspeli vaan viihdepeli, joita tavataan parjata. Ammatikseen kasvattavien keskuudessa törmää usein mielipiteeseen, että opetuspelit ovat hyviä, mutta sitten ovat nämä väkivaltaiset viihdepelit asia erikseen.
– Luonnollisesti sellaiset opettajat, jotka eivät ole arkielämässään niin tottuneita viihdemedian käyttäjiä, karsastavat digitaalista mediaa työssään, ymmärtää Meriläinen.
– Räiskintäpelistä ei tarvitsekaan pitää, mutta on hyvä muistaa, että sitten löytyy tuhansia ja tuhansia muita pelejä.
