Esittäytyminen kuuluu sivistyneisiin tapoihin luonnollisena eleenä. Kätteleminen on sitä paitsi erinomainen tapa nähdä, millainen ihminen vastapäätä oikein on. Sopivan luja ote, silmiin katsominen ja selkeä esittäytyminen: tämä henkilö on mitä ilmeisimmin ookoo.
Yle Uutiset kysyi syyskuussa nettisivuillaan "miksi suomalaiset eivät osaa esittäytyä?". Sivulla käytiin aiheesta vilkas nettikeskustelu. Osalle esittäytyminen oli itsestään selvää, moni kuitenkin koki sen myös vaikeaksi.
Yleensä ihmisen odotetaan esittäytyvän, kun hän menee ensimmäisen kerran uuteen paikkaan tai tapaa uusia ihmisiä. Esittäytymiseen kuuluu katsekontakti ja kättely.
Suomalainen on perusluonteeltaan hieman arka ja "ei takki auki" -tyyppiä. Mielellään pysytään näkymättömänä, jos ei ole ihan pakko olla esillä.
Aiheesta käydyn nettikeskustelun kommentit voi jakaa karkeasti viiteen eri luokkaan. Ensimmäinen liittyy osaamiseen ja siihen, että ujous estää esittäytymisen. Tapakasvattaja Kaarina Suonperä ja esiintymiskouluttaja Eija Tolpo kommentoivat.
En osaa, ei ole opetettu, ujous estää
Itselle vieraiden ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Ikävää on, että se saatetaan tulkita tarkoitukselliseksi töykeydeksi, vaikka kyse ei siitä olekaan. En vaan jostain syystä osaa olla luonteva tuntemattomien ihmisten kanssa.
– Esittäytyminen ei Suomessa ole ihan tavallista, ja se tekee siitä vaikean asian. Siinä on takana meidän "vaatimattomuus kaunistaa" -ajattelumme. Meitä on kasvatettu siihen, että itseä ei saa ylentää, ja oma kehu haisee. Siksi olemme varovaisia tuomaan itseämme esille millään lailla, Kaarina Suonperä arvioi.
Ei ole kotona saanut mallia, eikä ole opetettu. Ehkäpä suomalaiseen kulttuuriin kuulu se päänheilautus ja esittäytyy vasta, jos joutuu keskustelemaan jonkun kanssa.
– Esittäytyminen on vähän sama kuin olla olemassa. Minulla on identiteetti ja minä tiedän, kuka olen, mistä tulen, mihin menen. Se on minusta kasvatus- ja päiväkotiasia. Lapsi oppii olemaan huomion keskipisteenä, kun hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut. Hän tulee kuulluksi. Alkaa vahvistua, että minä olen Kalle, ja minä olen Ville, Eija Tolpo arvioi.
Kun sitä on vuosikausia huomannut olevansa jonkun vaimo, tytär, äiti tai työkaveri, on ihan kiva saada se oma nimensäkin joskus kuuluviin. Olenhan minä toki sen vaimo ja tämän tytär ja noiden äiti, mutta ensisijaisesti olen Minä, ja kuulen mielelläni myös toisten nimet.
Toinen syy olla esittäytymättä on kokemus, että sillä ei ole väliä tai ajatus, että muut ihmiset eivät ole kiinnostavia, eikä heihin kannata tutustua.
Ei ole väliä, en halua tutustua
Miksi pitäisikään esittäytyä? Minua ei kiinnosta, kuka jokin on tai, miksi he ovat siellä missä ovat, ainoastaan mitä sanottavaa heillä on, ja mitä he tekevät paikalla ollessaan. Muu informaatio on täysin yhdentekevää.
Esiintymiskouluttaja Eija Tolpo hämmästyy väitettä.
Meillä on nostanut päätään minä-keskeisyys. Ajatellaan, että maailma on minun. Unohdetaan, että maailma on meidän
Kaarina Suonperä
– Hyvin erikoista. Me teemme täällä maan päällä kuitenkin yhdessä töitä ihmisinä ja yksilöinä. On erikoista, että oltaisiin niin asiakeskeisiä ja työkeskeisiä, ettei esittäydytä. Ihmistenhän pitää myös verkostoitua ja tietää, kuka ottaa vastuun mistäkin mielipiteestä, Tolpo huomauttaa.
– Se on jotenkin Suomen ongelma tällainen ohituskulttuuri, on aina muka vähän kiire ja ollaan aina muka asioissa. Asiat ovat tärkeämpiä, kuin että me kohtaamme.
En halua esittäytyä, ettei vain tarvitse jaaritella liipalaapaa kenenkään kanssa.
Joutuu vielä osallistumaan johonkin kumminkaimanpelikaverinvalmentajantyttären rippijuhlaan kesän ainoana aurinkoisena viikonloppuna.
– Meillä on nostanut päätään minä-keskeisyys. Ajatellaan, että maailma on minun. Unohdetaan, että maailma on meidän. Meidän täytyy yhdessä täällä taapertaa tämä taipaleemme, halusimme tai emme, minkälaisessa seurassa kukakin sitten valitsee tai joutuu. Ei auta sellainen ajattelu, että kunhan minulla tässä on kivaa, ja kun minua ei kiinnosta, kuka tuo on, niin minähän en sano sille mitään, tapakouluttaja Kaarina Suonperä sanoo.
Itsensä esitteleminen on yksi perusasia. Mikäli edustaa jotakin yhteisöä, esim. seminaarissa tai isossa kokouksessa on suorastaan välttämätöntä esittäytyä. Itse ainakin haluan tehdä selväksi, ketä edustan.
Kolmas syy jättää esittäytymättä on sukua hällä väliä -asenteelle. Esittäytymättä jättämisen motiivi ei kuitenkaan ole välinpitämättömyys, vaan tilanteen epämuodollisuus ja halu käyttäytyä rennosti.
Epämuodollinen tilanne, rentous
Ollaan niin rentoja ja epämuodollisia ettei tarvitse [esittäytyä], ystävällisyys riittää.
Suonperä ei keksi montakaan tilaisuutta, joissa itse jättäisi esittäytymättä. Junassa tai lentokoneessa ei tarvitse esittäytyä, vaikka viereen istuu joku tuntematon. Ei myöskään raitiovaunussa, bussissa, elokuvissa tai teatterissa.
– Pitää tietysti olla myös oikeus olla jakamatta hetkeä toisen kanssa. Kohtaamiseen esittäytyminen kuuluu, kun istutaan yhdessä vaikka kahvilla tai lasten harjoituksissa.
Kun vie lapsia harrastuksiin, tutustuu muihin vanhempiin ja juttelee ummet ja lammet, mutta koskaan kukaan ei esittäydy ja kerro nimeään. On vain "Sakunäiti" ja "Matin isä". Olen alkanut kapinoida ja kerron käsi ojossa nimeäni muille, vaikka miten tyhmältä tuntuisi.
Meillä ei ole samaa tapaa kuin amerikkalaisilla, jotka heti ottavat siitä nimestä kiinni
Kaarina Suonperä
No, kyllähän se tyhmältä tuntuu, jos lapsen harrastuskaverin vanhempi tulee kättä ja nimeään tarjoamaan ilman järkevää syytä. Minulle sopiva anonymiteetti kelpaa hyvin.
– Pitäisi ajatella sitäkin, jos Saku tai Maija vaikka satuttaakin itsensä, eikä äiti ole paikalla. Kenelle se Sakun äiti nyt sitten soittaa? Mihin se ilmoittaa Maijan äidille? Suonperä pohtii.
Hän huomauttaa, että nimi on tavallaan henkilöllisyystodiste. Tolpokin huomauttaa, että lapsille voi sattua jotain. Silloin on tärkeää tietää, kuka on kenenkin äiti tai isä, ja mikä heidän puhelinnumeronsa on.
– Tämän tyyppiset tiedot ovat tärkeitä yhteiskunnan toimivuuden vuoksi, Tolpo sanoo.
En kuitenkaan muista nimeä
Itselleni ei jää ikinä nimet muistiin. Olen huomannut sen vuosien varrella, eikä siihen mikään auta. (Tai saattaisi auttaa kova harjoittelu, mutta en ole todennut sitä niin tärkeäksi).
– Meillä ei ole samaa tapaa kuin amerikkalaisilla, jotka heti ottavat siitä nimestä kiinni. Seuraava kysymys on jo, että "Hei, Kaarina. Mitä sinulle kuuluu tai miten sinulla menee?", Kaarina Suonperä huomauttaa.
– Sitten tulee kiusallinen tilanne, kun menee kutsuille tai avajaisiin tai teatteriin tai mihin tahansa, että siellä tulee joku, joka ojentaa kätensä juuri sen näköisenä, että olemme tavanneet ja sanoo hyvää päivää ja mitä kuuluu. Aivoista ei sillä hetkellä löydy henkilön nimeä.
– Voi vilpittömästi sanoa, että ei muista. Jos muistaa vähän, niin sekin on hyvä sanoa, että muistan kasvosi tai minulla on hämärä mielikuva, että olimme siellä, täällä tai tuolla. Nyt tässä on jo niin paljon ihmisiä, että pientä apua pyydän, Suonperä ohjastaa.
Alkaa tuntua hienostohommalta, kun nämä "muita paremmat" ihmiset kättelevät joka ainoa kerta, kun kohtaavat, vaikka edellisestä kerrasta olisi vaikka viikko tai jopa vain päivä!
Lukijakommentti
Tuntuu hölmöltä esittäytyä, kun sitten saa huomata, että tuo on vanha tuttu. Sitä pelkää saavansa dementikon maineen.
– Ei haittaa! Ei haittaa, enkä usko, että haittaa sitä samaa ihmistäkään. Jokainen ymmärtää, että tällaista voi sattua, varsinkin, kun tulee uuteen paikkaan. Sillä ei ole mitään väliä. Nimi voi jäädä paremmin mieleen, Suonperä lohduttaa.
Jos vieras ei sano selvästi nimeään, niin silloin pyydän häntä toistamaan sen. Tällöin nimi jää helpommin myös muistiin.
Mitä tehdään, kun tavataan uudestaan?
Ei esittäytyminen ole vaikeaa, vaan kuinka, ja miten olisi luontevinta sitten uudelleen tavatessa tervehtiä, ettei menisi liian tuttavallisesti, eikä liian kaavamaisesti.
– Sanoo vaan, että hauska tavata uudestaan. Sanoo, että viimeksihän me nähtiin ja missä nähtiin, jos muistaa, missä se oli. Voi sanoa, että oli mukava tavata siellä, ja mitäs nyt kuuluu. Kysyy kysymyksen, johon toisen on helppo vastata. Kuuluuko hyvää, onko hän menossa pankkiin, hakemassa lasta tarhasta? Kaarina Suonperä neuvoo.
Onhan se hienoa kun kätellään, tavattaessa ensimmäisen tai ensimmäisiä kertoja, tai jos tavataan harvemmin! Mutta kyllä se alkaa tuntua hienostohommalta, kun nämä "muita paremmat" ihmiset kättelevät joka ainoa kerta, kun kohtaavat, vaikka edellisestä kerrasta olisi vaikka viikko tai jopa vain päivä!
– Miksi ei käteltäisi? Aika hämmästyttävää, jos se tuntuu noin kiusalliselta tai hankalalta. Mutta jos tuntuu, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä. Jos joutuu pakkotilanteeseen, niin ilmekin sen kertoo, että taas joutuu kättelemään.
Esittäytyä voi, mutta ei kätellä. Kuluu liiaksi käsidesiä.
Kolmannekselle esittely vaikeaa
Yle Uutiset kysyi netissä myös, onko esitteleminen mielestäsi vaikeaa. Kysymykseen vastasi yli 880 ihmistä. Kolmasosa oli sitä mieltä, että esitteleminen on vaikeaa.
Esittäytymiseen ja esittelemiseen pätevät pitkälti samat perussäännöt. Oman nimen ja ammatin sijasta kerrotaan esiteltävän nimi, ammatti, ja ketä hän edustaa. Epämuodollisissa tilanteissa voi kertoa esimerkiksi esiteltävien yhteisistä kiinnostuksenkohteista.
– On hyvä tapa tuoda vaikka esille, että tämä Matti Mäkinenkin pitää, kuten teidän perheenne, savusaunasta, jolloin heillä on heti joku puheenaihe, Kaarina Suonperä neuvoo.
Olen ollut useissa kokoontumisissa, missä vetäjä on esitellyt porukan tai isommissa pannut joukon esittelemään itsensä. Hyvä käytäntö. Joissakin juhlissa on ollut sama systeemi.
Esitteleminen voi tuntua ylivoimaiselta, jos esiteltävän nimi ei muistu mieleen.
– Olen joskus sanonut, että te kaksihan tunnette toisenne, vaikka hyvin tiedän, että he eivät tunne. Kun yksi sitten esittäytyy, niin toinenkin esittäytyy, Suonperä kertoo. Hän huomauttaa, että yhtä hyvin voisi kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että henkilön nimi ei muistu mieleen ja kysyä sitä suoraan.
Sekä Suonperä että Tolpo korostavat, että esittäytyminen tai esittely ei ole sääntöjä, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan etiketin rikkomisesta. Pohjimmiltaan kyse on toisen huomioimisesta ja kohtaamisesta.
– Ihmiset pitävät siitä, että he tulevat nähdyksi ja heidät huomioidaan. Siihen kehittyy taito ja oppii, Eija Tolpo toteaa.
– Kätellään, tervehditään, hymyillään, sanotaan jotain mukavaa. Se voi olla ainoa mukava asia, jonka se toinen ihminen kuulee koko päivänä! Kaarina Suonperä sanoo.