Olen telkkarisukupolven lapsi. Ensimmäiset videopelikokemukseni sain mustavalkoisesta Pong-tenniksestä, ja jossain vaiheessa kotiin tuli ihmelaatikko, tietokone, jolla saattoi pelata Lode Runneria. Nykypeleihin verrattuna se on kuin vertaisi potkupyörää Ferrariin.
Kymmenvuotias poikani osaa samanaikaisesti keskustella pelikaveriensa kanssa Skypessä, kirjoittaa chatviestejä peliin, pelata itse peliä käyttäen näppäimistöä ja hiirtä – ja mussuttaa kinkkuvoileipää. Skypekeskusteluissa vilisevät servut, PvP:t, hacksit ja monet muut oudolta kuulostavat termit. Miten voimme ikinä ymmärtää toisiamme?
Yrittää kuitenkin pitää, sillä kaikki pelaavat. Pelaajabarometri 2013 (siirryt toiseen palveluun) kertoo, että 98,5 prosenttia suomalaisista pelaa ainakin jotain, satunnaisesti tai useammin. Puolet 10-19-vuotiaista pojista pelaa yksin pelattavia tietokonepelejä ja noin kaksi kolmesta pelaa mobiililaitteilla ja vielä vähän useampi konsoleilla. Pelaaminen on tullut jäädäkseen – parempi ottaa siitä selvää, kuin jäädä omien ennakkoluulojensa vangiksi.
Ennakkoluulojahan minulla riitti. Vielä viitisen vuotta sitten suhtautumiseni pelaamiseen oli huolen ja holhoamisen sekoitusta. Poikahan on ihan liikaa koneella! Kuitenkin pelaa väkivaltaisia ammuskelupelejä heti, kun selkäni käännän! Hunningolle joutuu! Nyttemmin olen tajunnut, että lapsella on muitakin harrastuksia, kavereita ja koulukin sujuu. Tein peikkoa asiasta, josta en tiennyt tarpeeksi.
Pelaamisesta on nimittäin hyötyjäkin. Pelaamalla voi kehittää kognitiivisia, motorisia ja sosiaalisia taitoja. Yhteistyötaidot, päätöksentekotaidot ja englannin kieli kehittyvät. Peleissä voi kokea erilaisia tunteita, samaistua ja ottaa rooleja, rakentaa omaa identiteettiä. Tiedon prosessointi, tilan ymmärrys ja ryhmään kuulumisen tunne, onnistumisen elämykset ja itsetunnon vahvistuminen, uusien ystävien löytäminen – pelien avulla lapsen elämään voi tulla paljon hyvää. Haluaisinko muka kieltää ne lapselta vain siksi, etten itse ymmärrä, mikä niissä peleissä oikein kiehtoo?
Minun pitää vanhempana asettaa rajat ja valvoa niiden noudattamista, sillä lapsi ei vielä itse osaa säädellä pelaamistaan. Mutta otin myös kopin Kansallisen Pelipäivän (siirryt toiseen palveluun) ideasta eli laajensin ymmärrystäni pelikulttuurista: pelasin yhdessä pojan kanssa. Hän opetti minulle, miten Minecraftia pelataan. Kerrankin hän sai olla se, joka on pätevämpi, tietää enemmän ja osaa neuvoa, kun tähän mennessä se rooli on langennut enimmäkseen minulle. Vetää nöyräksi, kun tajuaa, miten paljon harjoittelua ja oppimista se turhalta ajankululta vaikuttanut ruudun tuijotus on oikeastaan vaatinut.
En ole ensimmäinen, jota hän on opettanut – olen seurannut, miten Skypen ja näytön jakamisen avulla kymmenvuotias poikani on neuvonut muita nuoria pelaajia Minecraftin asennuksissa. Poika tahtoo isona pelisuunnittelijaksi ja uskoo pelaavansa vielä aikuisenakin. Mihin nämä diginatiivit vielä pystyvätkään!
