1970- ja -80-lukujen taitteessa Hämeenlinnastakin löytyi nuoria, jotka eivät halunneet mahtua silloiseen suvaittuun laatikkoon. Ritva Koivuneva, Sami Sundelin ja Petri Wilen muistelevat punkkariuttaan lämmöllä. Ritvan mielestä nuoret olivat silloin "mössöä".
– Piti jotenkin herätellä, ja punk tuli oikeaan aikaan. Se oli vapauttavaa! Kun itse oli kuunnellut sitä jonkin aikaa, puoli vuotta, niin siihen heräsivät muutkin, vaikkeivät julistautuneet punkkareiksi.
– Kun me oltiin nuoria, se musiikki vaikutti kaikkiin sillä tavalla, että meidän ikäiset ihmiset eivät ole sillä tavalla hukassa kuin tämän päivän nuoriso ehkä on.
Hämeenlinnassa hileet ja rokkarit vaelsivat kirkon ympärillä, ja Sokkaria kiersivät hämyt, tavikset ja punkkarit, muistelee Ritva.
– Hileet kuunteli kyllä hyvää musiikkia, mutta ei ne ajatelleet, mistä on kysymys.
Anarkiameininkiin kuului olla lähes kaikkea vastaan. Sami ja Petri muistelevat olleensa kaikessa mukana. Apartheidia vastaan, itäblokkia vastaan, länsimaita vastaan. Rauhanmarsseilla oltiin.
– Toivottavasti saatiin jotain aikaan ja muitakin ajattelemaan jotain, miehet pohtivat.
Punk näkyi ulospäin rankkana lookkina
Oli niittirotsia, niittivyötä, panosvyötä, niittiranneketta, maihareissa niittiremmi ja kaulassa koiranpanta. Luodeilla koristettu, tietysti. Tukka pystyssä katuja asteltiin farkkuliivissä, joka oli täynnä merkkejä. Eikä punk ole miehestä kuollut, sillä 35 vuotta vanha nahkarotsi on tallessa vieläkin.
Nyt kun näkee jonkun keesi päässä ja niittirotsi päällä, niin tekee mieli mennä kättelemään ja juttelemaan, ryhmä pohtii. Mutta mitä ne omat vanhemmat aikanaan sanoivat?
– Äiti ja isä olivat ylpeitä! Isä aina arvosti omalla päällä ajattelua, yllättää Ritva.
– Meillä oli muusikoita ja komeljanttareita koko perhe, ei siinä katsottu punkkaria kieroon, heittää toinen herroista.
Rajusta ulkonäöstä huolimatta Ritva onnistui muuttamaan muiden stereotyyppisiä ennakkoluuloja omalla käyttäytymisellään.
– Kadulla mummo oli kävelemässä kotiin painavien kauppakassien kanssa. Menin viereen ja sanoin, että voisin kantaa sun kassit kotiin. Se katsoi minua ja perääntyi pari askelta. Sanoin, että kyllä sä voit muhun luottaa, en mä sulta vie mitään. Hän katsoi silmiini ja sanoi hyvä on. Vein mummon tavarat puoli kilometriä kotiin asti ja perillä mummo sanoi, että tästä lähin mä en koskaan, ikinä, enää katso ihmisen ulkonäköä, minkä näköinen se on. Se oli valtava saavutus. Aajattelin, et toi mummo varmaan vie sanaa eteenpäin.
Petri sen sijaan sai turpaan aina, muistelevat entiset nuoret.
– Kun oli sen näköinen, niin ajatteli, että täytyy tehdä kaikki paremmin kuin muut ja muuttaa muiden ajattelutapaa. Hain Valiolle jäätelötehtaalle töihin ja menin tukka pystyssä niitit päällä työhaastatteluun, ja mut otettiin sinne töihin. Työsuhteen lopussa työnjohtaja sanoi, että ajatteli ensin, että mihin tässä kädet lyötiin kun tämmöinen palkattiin, mutta lopujen lopuksi oli tyytyväinen, että otettiin, Petri muistaa.
Itsekkyyttä ja uusavuttomuutta vastaan
Mitä entiset nuoret nyt toivovat?
– Toivoisin, että tulisi joku musiikki, joka yhdistäisi nuorisoa. Tulisi jotain, minkä takia kokoontua yhteen ja olla yhdessä, jotain hyvää. Ettei se olisi vain meidän sukupolven etuoikeus, pohtii Ritva.
– Tämä on itsekäs aikakausi, mutta ei se oma itse ole niiin tärkeä, voi ajatella muitakin ihmisiä. Nykyään on patriotismi ja rasismi vallallaan, voisi ajatella muitakin, miettii Petri.
– Nuori poikani jatkaa punk-aatteella, käy Puntalarockissa ja tekee biisin kolmessa minuutissa vaikka vedenpitävästä imurista. Tarvitaan tee se itse -ajattelutapa, kaikkea ei tarvitse tuoda valmiina eteen vaan kaiken voi tehdä yhdessä, itse, sanoo Sami.
– 24-vuotias poikani sanoi, että kyllä te olitte onnekkaita, teidän nuoruudessa tuli punk, ja oli hyvää musiikkia. Tänä päivänä ei ole mitään sellaista, mikä räjäyttäisi tajunnan, kiteyttää Ritva.
