Vuonna 1995 Kobe koki kovia. Puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkiin iski voimakas maanjäristys, joka surmasi yli kuusi tuhatta ihmistä ja jätti satoja tuhansia kodittomiksi.
Sekasorron keskellä Kobessa järjestettiin paikallisille taiteilijoille ranskalaisavusteinen tukifestivaali, jonka jälkimainingeissa syntyi C.A.P. eli The Conference of Art and Art Projects.
Tällä hetkellä C.A.P. käsittää työ- ja näyttelytiloja, puu- ja keramiikkapajat, harjoitustiloja muusikoille ja klubin. Yleisten työskentelymahdollisuuksien lisäksi taidetalo tarjoaa henkilökohtaiset työskentelytilat 11 taiteilijalle ja siellä on 2 työntekijää sekä residenssi ulkomaalaisille taiteilijoille. Toiminnassa on mukana viitisenkymmentä taiteilijaa.
Kierrätetty huippumalli
Kun saavun Shin-Koben juna-aseman lähettyvillä sijaitsevaan taidekompleksiin puoli yhdeksän maissa illalla, taiteilijat ovat vielä täydessä työn touhussa. C.A.P.:ssä tehdään töitä tiukan japanilaisen työmoraalin mukaan, mutta siellä on vapaus luoda ja kokeilla erikoisiakin asioita ja tehdä myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa taidetta.
– Nämä tässä ovat kierrätettyjä vaatteita ja teen niistä 50 erilaista asukokonaisuutta, Yukinori Yamamura kertoo ja osoittaa suuressa hallissa sijaitsevaa tunturin korkuista muovisäkkikasaa.
Tästä lähtökohdasta syntyy sitten eriskummallinen muotinäytös: Yamamura pukee luomukset ylleen, poseeraa, ottaa kasvoilleen tyhjän, kivettyneen ilmeen, ja naps: siinä meillä onkin valokuva, joka paitsi kehottaa kierrättämään, ironisoi muotimaailmaa ja leikittelee sukupuolirooleillakin. Valokuvasarjaa katsellessa hymyä ei oikein voi välttää, vaikka pohjimmiltaan kyse on vakavasta asiasta.
– Elämme nykyisin kertakäyttökulttuurin aikaa, kaikki käytetty heitetään helposti pois, enkä pidä tällaisesta ajattelutavasta ollenkaan. Esimerkiksi 50 vuotta sitten Japanissakin korjattiin vanhat vaatteet ja niiden elinkaari oli huomattavasti pidempi kuin nykyisin.
– Pohjimmiltaan tässä on kyse taiteesta: käytän vartaloani ikään kuin veistoksen raaka-aineena, Yamamura pohtii.
Kun veistos lähtee liikkeelle
Pam! Kolinkolin! Narumi-san taas tekee elektronisia installaatioita ja veistoksia, jotka liikkuvat ja kolisevat. Hänen liikkuvia veistoksiaan on ollut myös Koben ulkoilualueilla, ja joku on niitä pelästynytkin: jotkut veistokset ovat nimittäin puistoihin ripoteltujen säilytyslaatikoiden näköisiä. Tämäntyylinen, elektronisia komponentteja sisältävä taide on viime vuosina yleistynyt Japanissa.
– Minua kiinnostaa sähköllä aikaan saatu liike, juuri se tekee taideteoksesta mielenkiintoisen. Lisäksi nykyisillä kotitietokoneilla on helppo koodata tämäntapaisia juttuja. Aiemmin tämä oli huomattavasti vaikeampaa, taiteilija toteaa.
C.A.P.:ssa tehdään myös hieman perinteisemmän metodiikan taidetta, kuten maalaamista. Esimerkiksi Kazuya Taoka tekee suurikokoisia esittävän ja abstraktin taiteen rajamailla liikkuvia ilmavia tauluja, kun taas Yuki Asano siveltelee herkkiä ja eteerisiä vesiväritöitä. Nanako Kawaguchin värikkäiden teosten pohjalla taas on käsintehty paperi tai ihan oikea ruoka ja karkit.
Ydinsaastunut merenneito
C.A.P.:n residenssissä työskentelee tällä hetkellä kaksi suomalaistaiteilijaa, sähköisistä veistoksistaan tunnetut Pekka ja Teija Isorättyä.
– Olemme käyneet kalamarkkinoilla ja etsineet teurasjätteitä tonnikalaperkaamosta. Niitä olemme sitten puhdistelleet japanilaistyylistä, Ydinsaastunut merenneito-veistosta varten, Pekka Isorättyä kertoo.
Veistoksen rakentaminen orgaanisista aineksista voi olla haastavaa: esimerkiksi toisinaan kalanhajusta on syntynyt ongelmiakin.
– Meillä pääsi vahingossa mätänemään yksi tonnikalan pää, sinne sisälle oli jäänyt aivomassaa. Tuolla yläkerrassa oli samaan aikaan kaupunginvaltuuston kokous, ja lemu oli kyllä melkoinen. Mutta nyt olemme oppineet että kala pitää työstää heti ja prosessi pitää pistää etenemään samana päivänä, Teija Isorättyä jatkaa.
Mutta millaisia havaintoja voi suomalaistaiteilija Japanissa tehdä?
– Olen ollut hyvin yllättynyt siitä, että esimerkiksi nykytaiteen museoissa on ollut esillä no-teatteria, joka on ikivanha taidemuoto, niin että miksi ihmeessä? Sitten selvisi, että kyseessä on jonkinlainen modernismin jälkeinen avautuminen. Ehkä japanilainen yhteiskunta ja taidemaailma haluavat hakea vaikutteita omasta menneisyydestään ja olla omanlaisiaan. Yleensähän taide on globaalia, se on kaikkialla vähän samankaltaista, täällä taas halutaan erottautua, Pekka Isorättyä pohtii.