Mitä kieltä osaat? Englantia, ruotsia, vähän ranskaa tai saksaa, venäjän alkeet...
Kun lapselta kysytään sama kysymys, vastaus on toisenlainen. Lapset osaavat leijonaa, tiikeriä, venetsiaa tai vaikka thai-kieltä. Ja haluaisivat oppia japania, koska siellä on hyvää riisiä.
– Haastattelimme lapsia avoimella asenteella. Lapsilta kysyttiin, mitä kieliä he osaavat ja otettiin lasten vastaukset sellaisina kuin he ne sanoivat. Missään vaiheessa emme kysyneet, osaatko oikeasti? Mitä ikinä lapset sanoivat, emme lähteneet todentamaan, vaan selvitimme, missä olet sitä kieltä oppinut ja missä olet käyttänyt, kertoo tutkija Karita Mård-Miettinen Vaasan yliopistosta.
Ihmisten kieliä ja muitakin
Vaasan yliopisto on mukana hankkeessa, joka tutkii päiväkoti-ikäisten lasten käsityksiä kielitaidosta, kielenoppimisesta ja kielten käyttämisestä. 5-6 -vuotiaiden vastaukset eivät tutkijaa juuri yllättäneet.
– Lähtöasetelmana arvelimme, että päiväkoti-ikäiset varmaan osaavat enemmän kieliä kuin ajattelemme. Meille vahvistui aika hyvin, että he osaavat ja kokevat osaavansa monia kieliä, Karita Mård-Miettinen sanoo.
Lasten kielilistalla on ihmisten kieliä ja muitakin. Kuten leijonaa tai tiikerin kieltä.
– Nykylapset matkustavat aika paljon, joten he saattoivat sanoa, että osaavat venetsiaa eikä italiaa. Kielet nimettiin sitten lapsen sanoman mukaan.
– Suurin osa koki osaavansa englantia. Oli myös aika pajon kieliä, joita meillä ei perinteisesti kouluissa opeteta. Esimerkiksi thai-kieltä, joka oli ehkä Thaimaan reissulla tuntunut mukavalta.
Mielikuvituskielet, kuten siansaksa ennen vanhaan, ovat Mård-Miettisen mukaan merkki kielen tietoisuudesta, kun opitaan kuulemaan erilaisia äänteitä ja tapoja puhua. Se, että lapsi puhuu mielikuvituskieliä, on merkki myös lasten luontaisesta kiinnostuksesta kieleen ja puheeseen.
– Lapsi kuulee ja imitoi tapaa, jolla joku puhuu. Siihen pitäisi tarttua. Jos esimerkiksi päiväkotiryhmässä on lapsia, joilla on eri kielet, niiden kielien pitäisi antaa kuulua ryhmässä, Mård-Miettinen kehottaa.
Äidit avainasemassa
Tutkijat eivät kehottaneet lapsia todentamaan kielitaitoaan. Kielenoppimistilanne pyydettiin kuitenkin piirtämään.
– Piirustuksissa tulivat esille ne kontekstit. Esimerkiksi joku saattoi piirustuksestaan kertoa, että tässä ollaan Japanissa suihkulähteellä ja siellä kuului, kun joku sanoi jotain. Sitten lapsi kysyi äidiltä, mitä se ja se sana oli, Mård-Miettinen kertoo.
Äitien rooli kieltenoppimisessa olikin tärkeä.
– Kun kysyttiin, missä olet kieltä oppinut, äidit olivat tärkeitä. Oli vaikka kuultu, että isä käytti kieltä, mutta äidit osaavat, ja äidiltä sitten kysyttiin asiasta,
Siis äiti - ja isäkin - voisi laittaa lapselle tarjolle eri kieliä?
– No, ei ainakaan sanoisi (lapselle), että et sinä voi sitä oppia. Että se on vaikea kieli. Voisimme kuunnella, mitä ympärillämme tapahtuu ja pohtia, mitähän kieltä joku on ja kuka sitä puhuu. Suhtautuisimme vieraaseen positiivisesti.
"Näille pienemmille ei kukaan vielä ole sanonut, ettet osaa"
Mård-Miettisen johtamassa tutkimuksessa havaittiin, että päiväkoti-ikäisten kiinnostus oppia kieliä on valtava.
– Kielten oppiminen oli heidän mielestään hauskaa ja, jos joku pohti, että se on vaikeaa, syy oli oikeastaan se, että kyseistä kieltä ei kuule paljon. Ajatukset siitä, missä kieltä ovi oppia, olivat aika konkreettisia.
– Yksi poika osasi puhua kuutta kieltä ja tosi tarkasti eritellä, missä mielestään niitä oli oppinut. Ei meillä ollut ajatustakaan, että kyseenalaistettaisiin, osasivatko lapset oikeasti.
Mård-Miettinen haaveilee jatkotutkimuksesta, jossa selvitettäisiin, muuttuuko nyt haastateltujen lasten ajatukset siitä, miten kieliä opitaan ja mitä kieliä he haluaisivat oppia, kouluun mennessä.
– Koululaiset mieltävät kielenoppimisen kouluihin ja kirjoihin, mutta nämä eivät maininneet niitä ollenkaan. Joku mainitsi puron, jonka varrella istui uittamassa varpaitaan ja miettimässä kieliasioita.
– On vaikea sanoa, mitä tapahtuu kasvaessa. Sille, että kielenoppiminen menee kirjallisen kielen käytöksi ja innostus hiipuu. Koulussa tietysti ruvetaan mittaamaan taitoa ja tulee tietoisuus siitä, mitä pitää osata, jotta osaa.
– Näille pienemmille ei kukaan vielä ole sanonut, että et osaa, vaan kieltä on tarvittu jossain kommunikaatiotilanteessa, jossa olet onnistunut sitä käyttämään. Ylpeys tulee siitä. Jostain syystä into ja usko omiin taitoihin hiipuu sitten, Mård-Miettinen sanoo muistuttaen, että jos suomalainen osaa sanoa "Hola" lomalla Espanjassa, niin ehkä sitä sitten osataan jo vähän espanjaakin.
Entä miten rohkeasti tutkija suhtautuu omaan kielitaitoonsa? Karita Mård-Miettinen listaa kysyttäessä ensin suomen, ruotsin ja muita "aikuisten kieliä" osaamislistalleen.
– Osaan myös yliopistokieltä ja kotikieltä. Ja osaan minä sanoa "wuf" meidän koirallekin.