Viikolla hallitus julkaisi tulevaisuusvisionsa. Kymmenen vuoden päästä Suomi on eettisesti puhtoinen, kaikista huolta pitävä maa, jossa kansalaiset kunnioittavat ja luottavat toisiinsa, Emme elä velaksi ja menot ovat tasapainossa. Yhteiskunta on avoin, kansainvälinen ja rikas kulttuuriltaan. Opimme virheistämme ja keskitymme olemaan ainutlaatuinen, hyvä maa. Saattaapa olla, että koiraskin poikii.
Yksikään poski ei ollut kuivana Smolman tiedotustilaisuudessa, kun Juha Sipilä (kesk) levitti tulevaisuuskakkaransa yleisön eteen.
Opposition visio aivan toisenlainen: Suomesta tulee arvokonservatiivinen, köyhiä kyykyttävä, ympäristöä riistävä ja Natoon tunkeva Impivaara, jossa rasismi nostaa kyykäärmeenpäätään.
Sanoiko joku, että vastakkainasettelun aika on ohi?
Opposition arvioissa saattaa tosin pikkuisen ollan hävinneen osapuolen katkeruutta.
On se kumma, kun puolue on hallituksessa, se on omahyväinen ja kylmä kuin tunnevammainen kamreeri, mutta kun se joutuu oppositioon, siitä tuleekin kuin salamaniskusta puhtoinen, hyveellinen, kaikista huolta pitävä ja hallituksen tunteettomuutta vastaan taisteleva äiti Teresa.
SDP:n ensimmäinen näytön paikka on kunnallisvaalit 2017. Jos vaalitappio toistuu, Antti Lindtman on valmiina - siitä pitää Eero Heinäluoma huolen
Kansalaiset saavat vapaasti valita, kumman osapuolen propagandaa mieluummin uskovat.
Mutta on oppositiolla omissakin asioissaan miettävää.
Demarien sisäiset kähinät nousivat pintaan heti, kun uusi, entistä pikkuruisempi eduskuntaryhmä järjestäytyi. Puolue on niillä raunioilla, jotka neljä vuotta sitten vielä hautautuivat hallituspaikan ja Urpilaisen unelmahötön alle. Mutta eivät ongelmat siitä mihinkään poistuneet. Jäsenistö vanhenee, nuoret kaikkoavat ja järjestökone on kuin tyhjä toukankotelo, josta aatteen ihana perhonen on lehahtanut kauas pois.
Antti Rinne saa tehdä kovan työn, jos hän haluaa saada esimerkiksi Jutta Urpilaisen katkeroituneet kannattajat yhteisrintamaan. Hakaniemen ay-pamput pettyivät pahasti, kun oma raketti ei nostanutkaan puoluetta pelipaikoille hallitukseen. Silti Rinne säilyttänee paikkansa ainakin seuraavaan puoluekokoukseen asti, joka on vasta kahden vuoden päästä.
Ensimmäinen näytön paikka on kunnallisvaalit 2017. Jos vaalitappio toistuu, Antti Lindtman on valmiina - siitä pitää Eero Heinäluoma huolen.
Vassarien Paavo Arhinmäelle voi tulla noutaja jo aikaisemmin. Rymistely ja sammuskelu hallituksessa johti vaalitappioon. Haastajaa etsitään jo.
Kristillisten Päivi Räsänen saattaa jo piankin ilmoittaa luopuvansa puheenjohtajan paikalta. Perintöprinsessa on jo katsottuna. Puolue aloittanee pitkän korpivaelluksensa oppositiossa kävelymestari Sari Essayahin johdatuksella kesän puoluekokouksen jälkeen.
Vihreiden Ville Niinistö haluaa ja saa jatkaa. Askelmerkit on vaalien toisella voittajalla jo valmiina. Sipilän hallitus kattaa pöydän herkuteltavaksi vihreille. On ydinvoimaa, Kollajan allasta ja mahdollisesti myös ympäristöministeriön pilkkominen. Niillä eväillä vihreiden into nousee kuin tulvavesi Iijoessa, jota ei siis saa Kollan altaalla rauhoittaa.
Yksi suurimpia marttyyrejä on Carl Haglund (r). Pienestä vaalivoitosta huolimatta edellisen hallituksen uskollinen soturi ja Alexander Stubbin Nato-taistelun innokas taistelupari saa olla se puoluejohtaja, jonka aikana RKP joutui oppositioon. Svenska Klubbenilla vain harmaahapsisimmat muistavat vastaavan tilanteen viime vuosisadalta.
Pahinta lienee, että Sipilän hallitus tulee mitä todennäköisimmin harjoittamaan politiikkaa, jota RKP:kin oikeastaan kannattaa. Nyt on siis keskityttävä puolueen ydinosaamisalueeseen eli ruotsinkielisten ikiaikaisten privilegioiden puolustamiseen.
Pekka Ervasti
Kirjoittaja on politiikan erikoistoimittaja