Nuorisotutkimusseuran julkaisu on yksi harvoja suomalaisista huippu-urheilijoista tehtyjä tutkimuksia. Aineistona ovat lähes sadan suomalaisen urheilijan haastattelut, lisäksi tutkijat ovat käyneet läpi laajasti kansainvälistä tutkimusta aiheesta. Tavoitteena on tuoda ihmistieteiden näkökulma mukaan huippu-urheilusta käytävään keskusteluun.
Tutkijat moittivat suomalaista urheiluliikettä ja liikuntapolitiikkaa siitä, että kehitystyötä tehdään kokemuspohjalta, vaikka kansainvälistä tutkimustietoa - ja nyt myös kotimaista tietoa - on tarjolla.
Pyysimme tutkimuksen tekijöiltä, nuorisotutkija ja sosiaalihistorioitsija Mikko Salasuolta ja nuorisotutkija Mikko Piispalta vastauksia joihinkin urheilukeskusteluissa välillä vilahtaviin väitteisiin ja hokemiin.
Mitä aikaisemmin lajin harjoittelun aloittaa, sitä varmemmin siinä kehittyy hyväksi
Mikko Salasuo: Kyllä, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että harjoittelu on ei-ohjattua. Jos se tapahtuu ohjatussa piirissä, vastaus on ehdottomasti ei. Oma laji löytyy yleensä vasta lajikokeilujen jälkeen.
Poikkeuksia ovat varhaisen erikoistumisen lajit, kuten taitoluistelu. Mutta yleisesti vielä teini-iässäkin voi löytää lajin, jossa pääsee huipulle. Näin on esimerkiksi elämäntapalajeissa, yksilölajeissa ja joissakin tapauksissa myös joukkuelajeissa. Monet vaihtavat lajia ja saavuttavat maailman terävimmän kärjenkin.
Tässä on ollut sellaista urheilun kokemusviisautta, että todella varhain pitäisi valita päästäkseen huipulle. Kansainväliset tutkimuksetkin osoittavat, että jopa 15 - 17 vuoden iässä valittu laji voi johtaa huipulle.
Mikko Piispa: Kyllä ja ei. Lajinhan voi aloittaa, siis leikkimisen ja pelailun, jo varhain. Mutta jos erikoistuu hyvin aikaisin, eli jättää muut lajit pois, se ei ole hyväksi. Oma laji voi toki löytyä, mutta on hyvä, että siinä kulkee myös muita lajeja rinnalla. Monilajisuus on todettu tutkimuksissakin hyväksi.
Lasten pitää kilpailla jo varhain - lapsille kilpaileminen tulee luonnostaan
MS: Ehdottomasti ei. Lapset varmasti kisailevat keskenään, mutta urheilua ei pidä organisoida niin, että lapset kilpailevat keskenään. Se ei tutkimusten mukaan millään tavalla edistä huipun saavuttamista, vaan päinvastoin aiheuttaa stressiä, ahdistusta, lisää lopettamista ja monenlaisia kielteisiä tekijöitä.
Norjassa esimerkiksi lasten ja nuorten kilpa- ja huippu-urheilua on rajoitettu huomattavin säädöksin aina 13 ikävuoteen saakka. Se näkyy ehkä siinä, ettei Norjasta tule taitoluistelijoita, mutta esimerkiksi hiihtorintamalla lainsäädännöllä ei näyttäisi olevan [kielteistä] vaikutusta.
MP: On lapsia, jotka haluavat kilpailla, mutta ei siihen pidä ehdoin tahdoin kannustaa. Kilpaileminen tulee luontevana osana harrastamista vasta siinä teini-iässä. Varsinkin jos ajatellaan huippu-urheilijaksi kasvamista, ei alle kymmenvuotiaana ainakaan ole minkään näköistä välttämättömyyttä kilpailla. Riittää, että liikkuu monipuolisesti, leikkii ja siinä on oma hauskuus mukana.
Kyllä sen jo lapsista huomaa, kenestä tulee huippu ja kenestä ei
MS: Ei missään tapauksessa, täysin mahdotonta sanoa. Edes 16-vuotiaana ei vielä pysty sanomaan kuin suuntaa antavasti, kuka huipun saavuttaa ja kuka ei. Niin moni tekijä vaikuttaa, niin moni sattuma vaikuttaa.
MP: Suurimmassa osassa tapauksista, lajista riippumatta, ei kyllä pysty siinä vaiheessa ennustamaan. Erot kehittyvät teini-iän aikana, mutta vielä teini-iän puolessavälissäkin on aika vaikea ennustaa. Lähempänä kahdenkymmenen vuoden ikää aletaan nähdä, ketkä nousevat.
Kaikki pelaa -ajatus pilasi huippu-urheilun
MS: Ei missään tapauksessa. Huippu-urheilumenestys on ollut enemmän kiinni siitä, miten 70-luvulta lähtien yhteiskunta on muuttunut ja nykypäivän arkiliikunta on vähentynyt ja pihapelailu on vähentynyt. Samalla urheiluliikkeessä on tapahtunut hyvin epätoivottavia muutoksia. "Kaikki pelaa" ei ole pilannut yhtään mitään, päinvastoin se on ollut ehkä jopa tasapainottava tekijä.
MP: Ei voi näin sanoa. Se on huippu-urheilun kannalta vain hyvä juttu, että mahdollisimman laajasti saadaan lapsia liikkumaan ja urheilemaan.
Tarvitsemme huippu-urheilijoita nuorten esikuviksi
MS: Urheilu ja liikunnan harrastaminen perustuvat sen kaltaisiin voimakkaisiin uskomuksiin, että arkiajattelussakin jokainen meistä ajattelee niiden olevan tosia. Yksi esimerkki on paljon puhuttu ja politiikassakin käytetty ajatus, että kansallinen urheilumenestys innostaa lapsia ja nuoria aloittamaan ohjatun harjoittelun. Tällaista yksinkertaista syy-seuraussuhdetta ei yksinkertaisesti ole kansainvälisessä tutkimuksessa eikä kotimaisessa tutkimuksessa löydetty.
Emme tarvitse huippu-urheilijoita esikuviksi siksi, että nuoret aloittaisivat urheilun, vaan siksi, että jotkut lapset haluavat valita huippu-urheilun ja kokevat sen kutsumuksekseen ja heille täytyy antaa siihen mahdollisuus. Ja huippu-urheilu on myös mukavaa viihdettä ja herättää varmasti vahvoja tunteita ihmisissä.
MP: Huippu-urheilijat esikuvina eivät tutkimustiedon mukaan vaikuta siihen, että lapset aloittaisivat urheiluharrastuksen. Vaikutusta on ehkä siinä vaiheessa, kun jo aloitettu urheiluharrastus syvenee - eli esimerkiksi meidän aineistomme mukaan tuossa kymmenen ikävuoden paikkeilla.
Suomessa ei harjoitella huipulla tarpeeksi - 10 000 tunnin sääntö
MS: Meidän tutkimuksessamme ei mitattu harjoittelumääriä, mutta voi sanoa yleensä tutkimusten perusteella, että esimerkiksi 10 000 tunnin sääntö ei urheilussa pidä paikkansa. Monilla harjoittelutunteja on vähemmän, monilla enemmän - se ei ole edes suuntaa antava sääntö.
En usko, että harjoittelumäärät ovat dramaattisesti erilaisia eri maissa. Kyse on enemmän muista tekijöistä, esimerkiksi populaation volyymista, jolla pystytään selittämään parhaimmillaan jopa 50 prosenttia urheilumenestyksestä.
MP: Se on tietysti lajikohtainen kysymys. Sanoisin, että huipulla harjoitellaan yleensä niin paljon, kuin resurssit sallivat. Monissa lajeissa huippu-urheilija ei pysty keskittymään harjoitteluun täyspäiväisesti, koska ei pysty saamaan täyspäiväisyyden mahdollistavaa palkkaa. Silloin tietysti harjoittelumäärät voivat jäädä vähäisiksi, ja se varmasti heijastuu kilpailuun terävimmällä kansainvälisellä huipulla.
Drop out -ilmiöstä pitää olla huolissaan
MS: Urheilemisen merkitys on aina vähentynyt teini-ikäisillä. Vuonna 1923 on tehty ensimmäinen kysely, 1940-luvun lopulla on kyselty, ja nyt käppyrät ovat aivan samanlaiset. Siinä mielessä nykynuorten käyttäytyminen ei ole uutta ja poikkeuksellista.
Ehkä voisi kuitenkin sanoa, että urheiluliike on toimillaan esimerkiksi hintoihin liittyen huolehtinut siitä, että drop out -ilmiö kiihtyy, ja ikään kuin olettanut, että heillä on joku imuvoima, kun nuorten sosiaalipsykologisessa kehityksessä viidentoista vuoden kohdalla syntyy ihan luontaisesti sellainen vaihe, jossa muut asiat rupeavat kiinnostamaan.
MP: Siinä mielessä tietysti pitää olla huolissaan, että lasten ja nuorten liikkumisen vähentymisellä on monenlaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia. Mutta tämä on monisäikeinen asia. Se, että lopetetaan liikuntaharrastus, on ihan luonteva osa elämänkulkua.
Se on kuitenkin ongelma, jos lopettaminen muuttuu yhä varhaisemmaksi ja leikkaavammaksi. Jos vaikka 14-vuotias lopettaa eikä harrasta ollenkaan, on huono juttu. Olisi hyvä olla mahdollisuuksia harrastaa ilman kilpatavoitteita, ilman tavoitteita huipulle pääsystä.
Se, että nuoria putoaa huippu-urheilijan polulta, on ihan luonnollista, koska huippu on väistämättä kapea. Huippu-urheilun kannalta on kuitenkin hyvä sellainen malli, jossa nuori voi vähäksi aikaa lopettaa huippu-urheilun ja ehkä myöhemmin palata panostamaan siihen.
Pitää olla mahdollisuus hengähdystaukoihin, jopa vielä teini-iän loppupuolellakin. Puhutaan tällaisesta edestakaisesta valintamekanismista. Monet huippu-urheilijat löydetään vasta tosi myöhäisellä iällä, ja jos osa on pudotettu systeemistä vaikka 14 - 15-vuotiaana, heidän potentiaalistaan emme koskaan saada tietää.
MS: Tutkimuksen mukaan esimerkiksi saksalaisessa jalkapallossa 19-vuotiaina parhaimmistoon nousseista, välillä jopa taukoa pitäneistä, suurin osa on heitä, joista tulee Bundesliigan pelaajia. Vain seitsemän prosenttia kymmenvuotiaina kilpailullisissa edustusjoukkueissa pelanneista jalkapalloilijoista oli mukana huipputasolla vielä 19-vuotiaana.
Kotiasiat kunnossa - perhe ja sisarukset tekevät huippu-urheilijan
MS: Ehdottomasti, ja lapsuuden perhe erityisesti. Vanhemmilta peritään poikkeuksellisen vahvana huippu-urheilijuus jopa hyvän elämän mallina, ja sisarukset tukevat sitä voimakkaasti. Tämä näkyy kansainvälisessä tutkimuksessa ja meidän aineistossamme voimakkaasti.
MP: Vanhemmilla ja sisaruksilla näyttäisi olevan ihan keskeinen merkitys. Meidänkin haastatteluaineistossamme noin kolmella neljästä haastatellusta vähintään yksi vanhemmista tai sisaruksista on ollut entinen kilpa- tai huippu-urheilija. Urheilu on ollut ikään kuin kasvatuskäytäntö, hyvän elämän malli.
Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää - tämä on huono tavoite, koska tavoitteen pitää aina huippu-urheilijalla olla voitto
MS: Teen parhaani on juuri se tavoite, joka on realistinen. Huippu-urheilija tuntee itsensä ja omat mahdollisuutensa sekä oman kehonsa - tavallaan sen yli ei voi mennä. Sen pitäisi olla juuri se riittävä tavoite.
MP: Huippu-urheilijoilla ainakin tämä asenne, eetos, urheilua kohtaan oli näissä haastatteluissa, että he pyrkivät onnistumaan suorituksessa parhaalla mahdollisella tavalla. Menestys sitten seuraa, jos on seuratakseen. Useimpien kohdalla näyttäisi olevan psykologisesti huonompi lähestymistapa lähteä sillä mielellä, että minä voitan.