Maahanmuuttoviraston tutkija Antero Leitzinger on kartoittanut maahanmuuton historiaa Suomessa. Hän suosittelee, että aiheesta puhuttaessa vedetään ensimmäisenä aikaraja.
Kansalaisuudesta ja sen määrittelystä on vaikea puhua ennen ajatusta suomalaisista yhtenäisenä kansana. Siksi Leitzinger aloittaisi Suomen maahanmuuton historian vuodesta 1812 eli Suomen autonomian ajasta.
– Silloin ensimmäistä kertaa tuli selvä raja siihen, ketkä ovat suomalaisia, Leitzinger sanoo.
Juutalaiset ja tataarit – maahanmuuton historian alkuvaiheet
Suomen juutalaiset ja tataarit tulivat Suomeen alun perin Venäjän armeijan sotilaina.
Juutalaiset saapuivat noin sukupolvea ennen tataareja, ja he saivat jo 1850-luvulla luvan jäädä Suomeen armeijapalveluksensa jälkeen. Muutoin juutalaisille ei myönnetty pysyvää asumisoikeutta eikä kansalaisoikeuksia.
Tataarit saapuivat Suomeen 1800-luvun loppupuolella.
– Ennen Venäjän armeijan tataareja ei Suomessa ole tiettävästi ollut muslimimaahanmuuttajia, Leitzinger sanoo.
1880-luvun lehtileikkeistä löytyy jo mainintoja useista tataarisuvuista Suomessa. Näistä Suomen ensimmäisistä muslimeista suurin osa oli kauppiaita ja maanviljelijöitä.
Maahanmuuttajat kansallisidentiteettimme takana
Onko mitään isänmaallisempaa kuin Maamme-laulu? Kiintoisaa kyllä, kansallislaulumme sävelsi syntyjään hampurilainen Fredrik Pacius 1800-luvulla.
Kyseinen vuosisata on muutenkin täynnä maahanmuuttajayritysten riemuvoittoja.
Sellaiset perisuomalaisiksi mielletyt merkit kuten Fazer, Paulig ja Stockmann aloittivat toimintansa 1800-luvulla.
Esimerkiksi Sinebrychoffin suku on lähtöisin Moskovan pohjoispuolelta, ja olisi alkuperäiseltä kieliasultaan siten Синебрюхов.
Fazerin juuret ovat puolestaan Saksassa. Leitzingerin mukaan käsityöläisillä oli tuohon aikaan Euroopassa tapana lähteä kiertelemään ja oppimaan kisällinä.
– Hatuntekijä Edvard Fazer oli kävellyt Sveitsistä Hampuriin ja kuuli siellä, että Suomessa tarvitaan hatuntekijää. Sieltä hän otti laivan, joka tuli jonain syksyisenä viikkona Itämeren yli, ja saapui merisairaana Helsinkiin, Leitzinger sanoo.
Sittemmin hatuntekijä-Fazerin suku tunnetaankin musiikista ja suklaasta.
Itsenäisyys ja jään ylittäneet pakolaiset
Välimeren yli saapuvat pakolaiset ja heidän kohtelunsa on herättänyt valtavasti poliittisia kysymyksiä viime kuukausina.Lähes sata vuotta sitten Suomi näki, kuinka muutaman päivän aikana tuhansia venäläisiä tuli Itämeren jään yli Suomeen Kronstadtin kapinan vuoksi.
Vielä 1980-luvulla oli vähemmän ulkomaalaisia väkilukuun nähden kuin 1920-luvulla.
Antero Leitzinger
Vielä enemmän Suomeen saapui itäkarjalaisia, jotka pakenivat Itä-Karjalan kansannousun seurauksia.
Sellaista määrää maahantulijoita ei itsenäisessä Suomessa ollut nähty. Suomessa oli 1920- ja 30-luvuilla enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa. Ulkomaalaisten määrä suhteessa väkilukuun saavutti huipun, joka ylittyi vasta vuosikymmenien jälkeen.
– Vielä 1980-luvulla oli vähemmän ulkomaalaisia väkilukuun nähden kuin 1920-luvulla, Leitzinger sanoo.
Uusi huippu tuli jatkosodan aikana. Silloin Suomeen saapuivat ensin inkeriläiset, sitten virolaiset, molempia tuhansittain. Vuonna 1944 ulkomaalaisten määrä putosi ja raja suljettiin.
– Seuraavina vuosikymmeninä Suomeen tultiin Ruotsin kautta. Koska Suomi oli ikään kuin pussin perällä, tänne ei enää tultu niin helposti kuin ennen sotia, kertoo Leitzinger.
Maahanmuuttaja ministerinä, toinen kansanedustajana
Maamme historiasta löytyy kiintoisa kertomus Mäntsälän kapinan ajalta 1930-luvulta. Presidentti Svinhufvud pyysi Mannerheim-ristin ritari, kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschiä tukahduttamaan kapinan.Sitä varten Sveitsin kansalaisena syntyneestä Oeschistä piti leipoa apulaissisäministeri.
Silloin joku huomasi, että hän on itse asiassa ulkomaalaistaustainen, eikä kelpaa ministeriksi tai presidentiksi.
Antero Leitzinger
– Oesch oli kuulemma vastannut: tekisin sen, mutta en ole syntyperäinen Suomen kansalainen, Leitzinger sanoo.
Muita kuin Suomen kansalaisia ei tuolloin kelpuutettu ministereiksi.
– Svinhufvud oli sanonut: ei sitä kukaan muu kuin minä huomaa. Olet lyhyen aikaa ja hoidat tämän työn, ja kun Mäntsälän kapina on tukahdutettu, eroat, Leitzinger kertoo.
Siten Oeschistä tuli Suomen historian lyhytaikaisin ministeri, joka ei edes nostanut työstään palkkaa.
Ensimmäinen ulkomaalaistaustainen kansanedustaja ei suinkaan ole Nasima Razmyar tai Ozan Yanar.
Virolainen Hella Wuolijoki sai Suomen kansalaisuuden avioliiton kautta ja työskenteli aktiivisesti suomalaisessa politiikassa 1940-luvulla. Hän päätyi myöhemmin myös Yleisradion johtoon.
Leitzingerin mukaan arvuuteltiin jopa, tulisiko Wuolijoesta presidenttiehdokasta.– Silloin joku huomasi, että hän on itse asiassa ulkomaalaistaustainen, eikä kelpaa ministeriksi tai presidentiksi, Leitzinger sanoo.
Suomen kansalaisuus – uskollisuusvalasta presidentin allekirjoitukseen
Suomen kansalaisuus määriteltiin Haminan rauhansopimuksessa 1809. Sen mukaan tietyt kansalaiset saivat olla "Suomessa kirjoilla olevia" Venäjän kansalaisia.
1830-luvulla keisari päätti, että ennen kuin ulkomailta tullut otetaan Suomessa kirjoille, tapaus pitäisi saattaa keisarin päätettäväksi. Tosin pelkkä päätös kansalaisuuden hyväksymisestä ei riittänyt.
Kansalaisuuden saatuaan piti vannoa uskollisuuden vala maaherran edessä, ja käytäntö jatkui vuoteen 1941 asti.
Suomen itsenäistyttyä kansalaisuuslakeja muutettiin, ja kansalaisuuden saamiselle laadittiin selkeät ehdot.
Suomi kuitenkin jatkoi keisarin perinnettä siinä mielessä, että kansalaisuuden saaminen alistettiin tasavallan presidentin hyväksyttäväksi. Presidentin allekirjoittamasta kansalaisuudesta luovuttiin vasta 1998.
– Tietysti siinä sitten meni vähän glamouria. Moni ulkomaalainen ehkä nautti siitä, että asiakirjassa oli presidentin nimi, Leitzinger sanoo.
Nainen, ulkomaalainen avioliitto ja menetetty kansalaisuus
Naisia koskivat erityiset toimenpiteet kansalaisuuden saamisessa.
Kun Kuusela tuli Suomessa käymään ja ensi kertaa esittelemään aviomiestään, hän ei enää ollut suomalainen.
Antero Leitzinger
He saivat Suomen kansalaisuuden automaattisesti avioliiton kautta vuoteen 1967 saakka.– Siihen ei tarvittu presidentin nimikirjoitusta, ei vannottu uskollisuuden valaa, ei edes kirjattu tapausta minnekään. Meillä ei ole minkäänlaista tietoa siitä, kuinka moni ulkomaalainen nainen sai Suomen kansalaisuuden vuoteen 1967 mennessä, Leitzinger toteaa.Kääntöpuolena oli, että nainen myös menetti Suomen kansalaisuutensa vielä vuonna 1967, jos meni ulkomailla naimisiin. Suomen oma missikuningatar Armi Kuusela joutui anomaan kotimaan kansalaisuutensa takaisin mentyään naimisiin Filippiineillä.
– Kun Kuusela tuli Suomessa käymään ja ensi kertaa esittelemään aviomiestään, hän ei enää ollut suomalainen. Hän oli siinä vaiheessa Filippiinien kansalainen, Leitzinger sanoo.
Venepakolaiset ja sodassa laivasta jäänyt somali
Hiljaisten sotavuosien jälkeen maahanmuuton luvut lähtivät varovaiseen nousuun 1960-luvun ja 70-luvun taitteessa. Ensimmäiset suuret maahanmuuttoryhmät olivat suomalaisten naisten kanssa ulkomailla naimisiin menneet ja heidän lapsensa.
Seuraava iso pakolaisryhmä olivat satakunta Chilestä tullutta pakolaista. He tulivat vuonna 1973.
– 1970-luvun lopulla tehtiin seuraava pakolaisotto. Silloin päätettiin, että Suomi ottaa venepakolaisia Vietnamista, ja heitä tuli ensimmäisen kerran Suomeen vuonna 1979, Leitzinger sanoo.
Yrityksiä tulla Suomeen oli toki ollut aiemminkin. Vuonna 1971 Suomeen saapui noin sata pakistanilaista hakemaan töitä.
– Heille olisi tarjottukin hotelli- ja ravintola-alan töitä. Siinä vaiheessa työntekijäjärjestöt olivat sitä mieltä, ettei Suomi saa mennä halpatyövoiman tuonnin linjalle eikä heille saa antaa työlupaa, kertoo Leitzinger.
Sittemmin Suomeen vakiinnutettiin pakolaiskiintiöt 1980-luvulla. Näiden mukana saapui Iranin ja Irakin kurdeja, afganistanilaisia ja 1990-luvulla Kosovon ja Bosnian sodan pakolaisia.
Ensimmäinen Suomeen saapunut somali kävi Helsingissä jo vuonna 1939.
– Kun toinen maailmansota oli puhjennut syyskuussa, Helsingissä oli ranskalainen laiva. Siitä unohtui maihin mies Djiboutista, joka oli silloin Ranskan Somalimaata, kertoo Leitzinger.
Mies oleili Suomessa yli vuoden ajan, kunnes lähti Ranskaan. Sittemmin somaleja saapui Suomeen suurempina joukkoina 1990-luvulla.
– Yhtäkkiä somalit näyttäytyivät niin erilaisina. Unohdettiin, että kyllähän tataarit ja juutalaisetkin olivat 1800-luvulla näyttäneet aika omituisilta Suomessa, Leitzinger sanoo.
Nykyään ulkomaalaisten määrä ja kansalaisuutta tarvitsevien määrä on noussut jatkuvasti 1980-luvulta asti.
Maahanmuuttajien määrään liittyy aina epäilyjä, pelkoja ja ennakkoluuloja.
Antero Leitzinger
Maahanmuuton historia toistaa itseään
Monikaan asia ei ole muuttunut sadan vuoden aikana. Suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat Leitzingerin mukaan edelleen venäläiset ja virolaiset.
Leitzingerin mukaan maahanmuuttajien määrään liittyy aina epäilyjä, pelkoja ja ennakkoluuloja.
– 1880-luvulla Turun torilla nahinoitiin siksi, että siellä oli tataarikauppiaita, ja kukaan ei heistä pitänyt. Nykyään Suomessa ollaan sitä mieltä, että tataarit ovat erinomainen esimerkki hyvin kotoutuneesta ulkomaalaisryhmästä, Leitzinger sanoo.
Korjaus kuvatekstiin 23.6.2015 klo 14.10. Vaihdettu vuosluvut 1960-1970 vuoskymmeniksi 1970-1980.