Vaikka ala-asteen juoksukilpailut, työpaikan myyntikilpailut ja kisat lukion parhaista arvosanoista kuuluvat normaaliin arkielämään, eivät kaikki kilpailusta motivoidu. Miksi? Persoona- ja temperamenttikohtainen kysymys, sanoo Kilpailu- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen, KIHU:n urheilupsykologi Niilo Konttinen.
– Jo lapsista huomaa, että toiset lapset ovat jo pieninä hyvin kilpailuhenkisiä ja kilpailevat lähes kaikesta mahdollisesta. Toiset sen sijaan suhtautuvat huomattavasti rauhallisemmin tämmöisiin tilanteisiin. Kilpailuhalun takana voi olla myös persoonallisuuden piirre, elämyshakuisuus. Kilpailemisen kautta me saamme erilaisia elämyksiä. Toisille se on tärkeämpää.
Muiden kisaillessa parasta kaveriaan tai pahinta vihollistaan vastaan, toiset pyrkivät vain ylittämään omat suorituksensa. Psykologin mukaan taustalla piilee jotain muutakin.
– Jollain tavalla kilpailuhenkisyydessä on aina sosiaalinen aspekti. Halu kilpailla oman itsensä kanssa tarkoittaa usein sitä, että asettaa riman tietylle korkeudelle, koska ympäristö edellyttää tai odottaa sitä ja haluaa täyttää ne sosiaaliset odotukset.
Selviytymistaistelusta kilpailuun – sisäänrakennettu ominaisuus
Itse kisailu niin lautapelissä kuin keihäänheitossakin pohjautuu selviytymiseen. Aikojen alussa – ja matkan varrellakin oli pakko päästä ensimmäisenä maaliin.
– Se on osa ihmisen kehittymistä ollut jo pitkään. Kilpailullisuus on auttanut meitä selviytymään monissa eri asioissa. Onhan kilpailuvietti ihmisessä sisäänrakennettuna. Ei tosin välttämättä niin, että sitä toteutettaisiin kilpakentillä. Se on osa meitä. Ennen se saattoi näkyä vaikkapa heinätöissä, Konttinen miettii.
Pieni kisa tuo parhaimmillaan mukavan lisän – kunhan se ei mihinkään nyrkkitappeluun pääty.
Niilo Konttinen
Kisailun tuloksena joku voittaa ja loput häviää. Miksi toiset ovat niin huonoja häviäjiä?
– Taustalla on se, mitä häviäminen tai voittaminen meille merkitsevät ja miten me sitä arvotamme. Siinä on erilaisia syitä taustalla. Jotkut lataavat kilpailutilanteeseen voimakkaita merkityksiä – niin voimakkaita, että he kokevat häviämisen tekevän heikomman tai huonomman. Eihän se toki niin mene.
– Kilpaileminen lähtee paljolti aikuisten maailmasta. Tietynlaisessa kilpailuyhteiskunnassahan me elämme. Kilpaileminen ei ole vahingoittavaa, vaan huomiota kannattaa kohdentaa juuri siihen, miten kilpailutilanne ja sen merkitys ymmärretään, Konttinen jatkaa.
Missä menee raja?
Olit sitten voittajien tai häviäjien puolella, voi kilpailuhenkisyydessäkin raja tulla vastaan.
– Voittajan puolella kilpailu voi mennä yli, jos se ei olekaan enää leikkiä, vaan siihen liitetään muitakin merkityksiä. Ikään kuin ryhtyy tekemään itsestään parempaa ihmistä sen mukaan, miten hyvin kilpailussa menestyy.
Halu kilpailla oman itsensä kanssa tarkoittaa usein sitä, että asettaa riman tietylle korkeudelle, koska ympäristö edellyttää tai odottaa sitä.
Niilo Konttinen
– Häviäjän puolella rajan pitäisi tulla vastaan silloin, kun kilpailusta alkaa tulla kauaskantoisempia vaikutuksia, eikä pääsekään häviämisestä yli ja paha mieli jatkuu. Saattaa tuntea itsensä huonommaksi ihmiseksi, vaikka asia ei niin olekaan.
Jos kaveriporukassa innostutaan pelaamaan palloa tai vaikkapa muistipeliä, on hyvä muistaa yksi asia, muistuttaa urheilupsykologi Niilo Konttinen.
– Onhan se ajanvietettä sekin, ihan hauskaa vieläpä. Tietynlainen kilpailunomaisuus tuo sisältöä, heitetään sitten tikkaa tai pelataan mölkkyä siellä kesämökillä. Pieni kisa tuo parhaimmillaan mukavan lisän – kunhan se ei mihinkään nyrkkitappeluun pääty.