Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Olavi Virta vei ensirakkauteni
Olen kohdannut Olavi Virran kolme kertaa.
1. kohtaaminen
Olavi Virta oli jo saanut Ilomantsin huonosti sujuneen keikan vuoksi liikanimen Laulava lihapulla. Se harmitti minua suuresti, sillä hän oli ehdoton suosikkini.
Hänen oli määrä esiintyä Vuoksenniskalla, ja Lohikoskelta mentiin tansseihin poikaporukalla.
Eila Pellisen äiti oli opettanut minut pari vuotta aikaisemmin tanssimaan, ja mielestäni osasin tanssia – valssia myöten. Niinpä menin rohkeasti hakemaan yhtä pönkkähameista tyttöä. Ja se syttyi heti: suuri rakkaus!
Kaikki pelasi: askeleet, ajatukset, ihan kaikki. Päätimme pysyä yhdessä koko loppuelämämme ajan.
Orkesteri soitteli ja basisti ilmoitti, että taiteilija myöhästyy vähän. Mutta me jatkoimme yhteisen loppuelämämme ensiaskelia onnellisina.
Ja aikanaan Olavi Virta tuli. Hän lauloi upeasti. Oli kuitenkin niin humalassa, että basisti tarjosi hänelle selkänojallisen tuolin. Kun toinen kappale oli lopussa, Virta katsoi ranteessaan olevaa kelloa ja ilmoitti, että on tauon aika.
Kun hän nousi seisomaan, hän osoitti tanssilattialle ja sanoi: “Tyttö, tule tänne.”
Ajattelin, että nyt lähtee joltakulta kaverilta tyttö. Mutta voi kamalaa: porukka tekikin tilaa meidän ympärillämme. Tyttöni vilkaisi minuun - sen jälkeen ei näkynyt sen enempää Virtaa kuin tyttöänikään.
Menin alakertaan vessan itkemään vähän, mutta sitten ajattelin, että ei perkele!
Kun sitten tauon jälkeen läksin hakemaan tyttöjä tanssiin, oli suorastaan tunkua tarjokkaista. Minut iski joku itseäni puolenkymmentä vuotta vanhempi tyttö, vei minut kotiinsa, ja sinä yönä menetin poikuuteni.
“Poikani, teitä oli niin monta. Niin kovin monta.”
2. kohtaaminen
Kului moniaita vuosia, ja opiskeluni Joensuussa olivat jo loppusuoralla. Olin menossa kävellen kirjakauppaan, kun kuulin takavasemmalta: “Ari, tule auttamaan mestari autoon.”
Taistohan se siinä auttoi vanhaa käppyräistä ukkoa taksiin hotellin edessä.
Menin tietenkin auttamaan ja huomasin heti, että autettava oli Olavi Virta. Hän kiitti avusta. Sanoin hänelle: “Mestari, te iskitte minulta kerran tytön Vuoksenniskalla.”
Olavi Virran olemus terävöityi hetkessä ja hän otti kädestäni kiinni, hymyili vähän ja sanoi: –Poikani, teitä oli niin monta. Niin kovin monta.
3. kohtaaminen
Illalla Olavi Virta esiintyi Tekulla. Hän lauloi muutaman tangon, ei kaikkia edes kokonaan. Mutta sen minkä lauloi, lauloi kuin ei kukaan muu milloinkaan.
Olavi Virta huomasi minut tanssilattialla, nyökkäsi ja nousi keppeineen ylös ja kätteli minua. Tunsin olevani taivaissa!
Sinäkin iltana oli tunkua tytöistä, ja käytännöt, jotka olin oppinut Suuren Mestarin ekan kohtaamisen seurauksena, olivat kauniissa käytössä yön hiljaisina hetkinä.
Aamulla kämpille kävellessäni siunasin mielessäni Olavi Virtaa Pielisjoen sillan kohdalla.
Ari Rautio, Juva
Toivo Kärjen kadonnut Karjala-levy
Kirjoitin Toivo Kärjelle ensimmäisen kerran marraskuussa 1971. Tiesin, että hän oli Kantelettaren suurimman laulajan Mateli Kuivalattaren jälkeläinen. Tiesin myös, että Mateli oli syntynyt Koitere-järven rannalla. Siksipä esitinkin, että Kärki säveltäisi esiäitinsä kunniaksi laulun Koitere - Karjalan helmi. Hän innostui asiasta välittömästi.
“Olen Karjala-hullu. Olen Ilomantsi-hullu. Olen Koitere-hullu. Silti en ole ymmärtänyt, että järvelle voisi säveltää laulun.”
Parin kuukauden kuluttua ikivihreä sävellys soi jo radiossa.
Heinäkuussa 1977 Imatralle oli tulossa Karjalan liiton valtakunnalliset juhlat. Toivoin Kärjeltä juhliin sävellystä Siirtokarjalaisten tie.
“Nyt tehdään ralli. Finnlevyn muut työt pannaan jäihin.”
Poikkeuksellisesti Kärki osallistui myös sanoitustyöhön. Hän muutti tekstiä toivomuksestani, vaikka Pasi Kaunisto oli jo ehtinyt sen levyttää.
“Antaa Kauniston opetella laulu uudestaan. Siitähän se palkan saa!”
Laulu syntyi ennätysajassa niin, että nauha ehti juuri pääjuhlaan.
Siirtokarjalaisten tie -laulu oli tarkoitus esittää samana iltana myös Yleisradiossa. Hain ääninauhan poliisisaattueessa kotoani, jotta se ehtisi lähetykseen. Juuri kun esitysaika koitti, löi ukkonen Pasilaan ja radio mykistyi koko maassa.
Kun rallia ei myöhemminkään alkanut kuulua, otin yhteyttä Yleisradioon. Siellä todettiin, että siirtokarjalaisen laulun esittäminen oli poliittisesti hieman arka asia. Elettiin niin sanottua breshneviläistä pysähtyneisyyden aikaa.
Kun ajat vapautuivat, yritin saada levyä soimaan Yleisradiossa useaan otteeseen. Tuloksetta.
Tuli vuosi 2010. Yle Radio 1:ssä vietettiin Karjalaista heinäkuuta. Jos en nyt saa Siirtokarjalaisten laulua kuuluviin, alan uskoa, että levyn yllä on jonkinmoinen kirous. Kirjoitin vielä kerran Yleisradioon. Ohjelmapäällikkö ilmoitti, että levy esitetään Lauantain toivotuissa levyissä.
33 vuotta kestänyt odotus päättyi 10. heinäkuuta 2010 kello 17.50. Siirtokarjalaisten tie soi ensi kertaa radiossa
Benjam Myllyselkä, Muhos
Tyttö ja ketunkarvarukkaset
Oli vuosi 1967 ja penkkariajelu aluillaan. Kuorma-autot kokoontuivat Kaivopuistossa, ja minä lavalla riehakkaana siskolta lainaamani hienot ketunkarvarukkaset kadessäni. Sisko oli ne minulle lainatessaan tiukasti painottanut, että et sitten hukkaa niitä! No, kuinka ollakaan, huidoin lavalta niin innoissani, että toinen hanska lensi pitkässä kaaressa yleisöjoukkoon, ja minä jo kauhistuneena mietin, mitä sisko sanoo.
Ja silloin - pitkä, komea mies yleisön joukosta nosti kettuhanskani, näytti hanskaa, itseään, ja teki kädellään eleen ”soita!”
Niin tein, soitin seuraavana päivänä Tapio Rautavaaralle. Siihen aikaan julkkistenkin puhelinnumerot löytyivät helposti luettelosta. Sovimme tapaamisen Roihuvuoren ostoskeskuksen baariin.
Paikalle saapuivat sekä Tapio itse että hänen vaimonsa. Joimme kahvit, juttelimme mukavia ja minä sain kettuhanskani takaisin. Minä sain tavata ihan oikean julkkiksen - vieläpä harvinaisen miellyttävän - ja sisko oli tyytyväinen, kun sai hanskansa takaisin.
Sen pituinen se.
Lilu Nissinen-Turja, Helsinki
Purukumilta maistuva ensisuudelma
Neljäkymmentä vuotta sitten tapasin ensirakkauteni. Istuimme tanssilavan penkillä sylikkäin ja kuuntelimme musiikkia.
Olavi Virran tango “Punaiset lehdet” alkoi soida. Lähdimme tanssimaan, ja siinä tangon soidessa sain elämäni ensimmäisen suudelman. Se maistui Jenkiltä ja hammastahnalta.
Silloin sain kurkistaa aikuisten maailmaan. Olin 17-vuotias ja poika 19.
Siitä lähtien “Punaiset lehdet” on ollut yksi suosikeistani.
Ensirakkauteni on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta minä muistelen häntä usein. Pyhäinpäivänä vien hänelle kynttilän.
Sinikka Tikkanen, Kiuruvesi
Lauantaisaunan yllätysvieras
Kesälauantaina 60-luvun lopussa Tapio Rautavaara oli liftaamassa keikalle Kestilän Kisapaviljongille. Hän oli saanut kyydin sukulaisteni tuttavilta ja he päätyivätkin naapuriin, tätini luo.
Rautavaara halusi pesulle ja koska saunamme oli kylpykunnossa, Tapsa ja sukulaismies astelivat meille.
Isäni oli mennyt pihasaunaan jo aiemmin. Niinpä Rautavaara oli koputtanut saunan oveen ja kysynyt, saako tulla saunaan. Voin vain kuvitella isäni ilmettä, kun sisälle oli astunut itse Rautavaara.
Saunan jälkeen Tapsa tuli meille sisälle ja juttu kävi kaikin puolin vilkkaasti. Ennen lähtöään Rautavaara halusi kiittää laululla. Hän otti tutusta vihreästä pussista kitaransa ja lauloi Anttilan keväthuumauksen.
Isäni kehotti minuakin soittamaan. Soitin sitten pianolla. Rautavaara lausui kannustavia sanoja.
Aina kun kuulen Rautavaaran laulavan, mieleeni palaa kuin valokuvana tuo lauantai-ilta. Olin 8-vuotias.
Jussi Rasinkangas, Kempele
Reissumiehet Ruotsissa
Asuimme 1970-luvulla Ruotsin Skånessa. Tapsa asui aina meillä, kun hän oli keikalla siellä päin. Kuskasin myös kerran Olavia Trelleborgista Malmöhön.
Miehelläni oli tuolloin oma tanssiorkesteri nimeltä Esko Koskelan orkesteri. Tapsa ja Olavi esiintyivät sen mukana Suomi-seuran tansseissa.
Tapsa esiintyi mielellään Ruotsissa. Hän sanoi usein, että oli mukavaa, kun kaikki ihmiset eivät siellä tunnistaneet häntä. Hän sai liikkua rauhassa.
Molemmat, Tapsa ja Olavi, olivat hienoja miehiä. Ja kun Olavi kajautti upealla äänellään, että “järjen veit”, niin iho meni kananlihalle.
Kun Tapsa tuli meille, hän vetäytyi aina ensimmäiseksi juttelemaan kahden kesken äitini kanssa. Äiti ei koskaan kertonut minulle, mistä he puhuivat, mutta luulen että sodasta. Molempien silmät olivat jälkeenpäin kyynelissä.
Terttu Temisevä, Keuruu
Rautavaaran nuolipojat
Asuin lapsuuteni Helsingissä Mannerheimintiellä Tullinpuomin pohjoispuolella. Seikkailukohteita oli paljon: Keskuspuisto, ratsastustallit ja Ruskeasuon urheiluhalli maneeseineen.
Vieressä oli myös jousiammuntarata. Ja ampumassa Tapio Rautavaara.
“Tervehdys! Mitä pojat?”
Rautavaara ampui pari kertaa ja kysyi, haluammeko kokeilla. Kaverini Eero aloitti, eikä saanut jousta liikahtamaankaan. Sitten minä, sama juttu.
Saimme opetuksen: “Jousta on vedettävä sekunnissa kaikella voimalla, jonka jälkeen se virittyy ampuma-asentoon.”
Jäimme katsomaan ammuntaa ja saimme olla nuolipoikina.
Tämä tapahtui ennen vuotta 1963, koska silloin tuli Beatles.
Esko Nevapuro, Helsinki
Erkki Junkkarisen häät
Helsingissä, ravintola Mestaritallissa juhlittiin Erkki ja Ritva Junkkarisen häitä. Tämä tapahtui joskus 70-luvun puolivälissä, aikana, jolloin Junkkarinen oli suosionsa huipulla. Kutsuttuina oli liuta musiikkimaailmamme huippuja.
Häät oli myyty yksinoikeudella Hymy-lehdelle. Vihkitilaisuudessa Helsingin pitäjän vanhassa kirkossa kaikilta kerättiin kamerat pois, jottei kuvia leviäisi muille lehdille. Kirkon ikkunatkin yritettiin peittää sateenvarjoilla. Jotain reittiä kilpaileva lehti kuitenkin sai hääkuvat haltuunsa ja tietysti julkaisi ne.
Varsinaiset juhlat järjestettiin sitten Mestaritallissa, jonne kameran jo sai viedä. Kuvassa Tapio Rautavaara laulaa muusikkovieraista kootun orkesterin säestämänä Häävalssin. Viulussa on kuulu orkesterinjohtaja Pauli Granfelt.
Rautavaaraa pidettiin muusikkopiireissä suuressa arvossa. Hän oli karismaattinen ja lahjakas mies. Monipuolinen - urheilu, näytteleminen, laulu - kaikki sujuivat. Ja tietysti ulkomuoto oli edullinen.
Sakari Häkkinen, Hyvinkää
“Hummani hei” oli linkki Vanhaan maahan
Viisikymmentä vuotta sitten 1960-luvun alussa asuimme Duluthin lähellä Minnesotassa. Cloquet oli lähellä oleva pikkukaupunki, jonka asukkaista puolella oli juuret Suomessa. Kerran kuukaudessa sunnuntaisin tuli tunnin ajan suomalaisia kansanlauluja ja populaarilauluja Cloquetin paikallisradioaseman ohjelmassa.
Kaikista lauluista Tapio Rautavaaran “Hummani hei” oli minulle nuorelle pojalle tärkeä henkinen linkki ns. Vanhaan maahan. Olin muuttanut sieltä neljävuotiaana perheen mukana.
Kappaleessa oli jotain taianomaista, mukaansa tempaavaa, aitoa menoa. Ääni, rytmi, melodia ja aihe olivat kohdallaan.
John Koivukangas, Sipoo
Mestarin oppipoikana
Pääsin Toivo Kärjen oppilaaksi nuorempana kuin ehkä kukaan muu. Olin 22-vuotias. Meillä oli lähes 50 vuoden ikäero.
Kärki oli siis jo todellinen musiikkimoguli, kun lähetin hänelle iskelmäsanoituksiani arvioitaviksi. Keväällä 1983 pääsin vierailemaan ensimmäistä kertaa hänen toimistoonsa Helsingin Pitäjänmäelle. Kärjellä oli edelleen levy-yhtiössä parinkymmenen neliön kokoinen työhuone, vaikka hän oli jo virallisesti jäänyt eläkkeelle.
Kärjestä tuli mieleen vanhan ajan rehtori, vanha isäntä, patriarkka. Hän oli herrasmies puku päällä ja rusetti kaulassa.
Ei minua sentään pelottanut, mutta jännitti, että miten tässä oikein selvitään. Olihan hänen käsiensä kautta kulkeneet legendojen tekstit: Helismaan, Vainion, Reimanin ja Salmen.
Hän antoi minulle kotitehtäviä mukaan, käski lukea Kupiaisen runousopin ja opetella nuotit.
Kärki oli opettajana tiukka ja auktoriteettinen, mutta myös sydämellinen ja kärsivällinen. Ensin jouduin kirjoittamaan ihan perustekstejä, kunnes tekniikka olisi viimeisen päälle. Riimit, pitkät tavut, korot - kaiken piti olla kunnossa. Sitten vasta ruvettiin tekemään tekstejä, joissa olisi merkitystä.
Vuonna 85 sain häneltä kirjeen, jossa hän kertoi, että ensimmäinen sanoitukseni levytettäisiin. “Yksinäiset illat” -tangon esitti Markus Allan.
Toivo Kärjen tapa säveltää oli erikoinen ja erittäin nopea. Olen nähnyt, kuinka hän luki tekstin, otti nuottipaperin ja teki sointumerkit, sävelet ja kestot. Hän kirjoitti sitä kuin kirjettä tai kauppalappua. Ei hän minnekään pianon ääreen mennyt säveltämään.
Yhteistyömme jatkui läpi 80-luvun. Olen hänelle kiitollinen, että hän antoi minulle mahdollisuuden, ja iän karttuessa muistelen häntä jopa haikeudella.
Timo Jokinen, Ylöjärvi
Tapsan viimeinen keikka
Juhlittiin Orimattilassa Finnkarelian tehtaan laajennuksen harjannostajaisia. Ohjelmasta vastasi Tapio Rautavaara.
Tapsa tuli tilaisuuteen suoraan keikalta Kostamuksesta ja oli väsynyt, sen näki olemuksesta. Olen nyt itse saman ikäinen, 64-vuotias - ymmärrän hyvin.
Hän otti kuitenkin yleisön välittömästi haltuunsa. Karisma oli valtava. Ei haitannut, että kitarasta puuttui kieli. Kun Tapsa pyysi yleisöä mukaan “Hummani hei” -kappaleeseen, kaikki lauloivat. Itsekin säestin kitaralla, muistaakseni “Jätkän humppaa”.
Keikan jälkeen hyvästelimme, “pidetään yhteyttä!” Kului vajaa viikko ja Tapio Rautavaara oli kuollut. Se oli surun päivä koko tehtaalla.
Erkki Jantunen, Orimattila
