Parkour on liikkumisen taidetta – pystyisitkö samaan kuin nämä nuoret?

Kun Jyväskylän Parkour Akatemian Kristian Jeskasta pyytää määrittelemään parkourin yhdellä lauseella, vastaus on heti valmiina. Vaikkakin, Jeskanen pahoittelee määritelmän kliseisyyttä.

– Se on siirtymistä paikasta A paikkaan B mahdollisimman sulavalla ja nopealla liikkeellä.

Sivullisen silmään Rautavaaran Metsäkartanon nuoriso- ja matkailukeskuksen pihaan pystytetty parkour-rata näyttää tavalliselta temppuradalta. Siellä roikutaan kuin apina, pompitaan ja kiipeillään esteiden yli.

– Voisi väittää, että tämä on liikkumisen taiteen muoto.

Samaan tapaan kuin vaikka jazzissa, myös parkourissa keskeisessä osassa on improvisointi. Hyppiessä joutuu jatkuvasti miettimään reittiä ja sitä kuinka liukkaat kivet muotoutuvat tossun alla tai miten saa pitävän otteen rakennuksesta.

Rautavaaralla nuorten kesäleirillä parkouria opettavalle Jeskaselle parkour on elämäntapa ja -filosofia. Hän harrastaa parkouria myös luonnonympäristöissä, esimerkiksi metsässä. Se tuo vaihtelua kaupunkiympäristölle, josta laji on alun perin lähtöisin.

Parkourin tarina juontaa juurensa 1980-luvun Ranskaan, jossa nuoret pojat jatkoivat lasten harrastamaa pomppimista, ja kehittivät siitä itselleen harrastuksen. Parkouraajien leikkikenttänä toimi koko kaupunki.

Metsäkartanon pihaan rakennettu parkour-rata on valmistettu pääosin kierrätystavarasta. Radan esteillä simuloidaan kaupunkien rakennuksia sekä metsän puita ja kiviä. Nuorten kesäleirille osallistuva kuopiolainen Leevi Pietiläinen on katsellut, että vastaavan radan voisi rakentaa omaankin pihaan melko helposti.

– Sulavuus, nopeus ja kuntoilu viehättävät parkourissa. Ja yhdessä oleminen, 11-vuotias Pietiläinen kertoo.

Parkourin yksilöllisestä luonteesta huolimatta harrastaminen on myös yhteisöllistä. Jeskaselle laji on ennen kaikkea yhdessäoloa. Kavereilta saatu palaute on tärkeää kehittymisen kannalta.

– Parkouraaja ei ole ikinä valmis. Aina voi kehittyä.