Punaisiin valoihin pysähtyneen taksin ikkunan takaa kuuluu hentoinen koputus. Vilkkaasti liikennöidyn kadun kaistojen välissä seisoo pikkupoika, myy purukumia ohikulkijoiden autoihin. Suuret ruskeat silmät tuijottavat vetoavasti, posket ovat nälästä kuopalla.
Seitsemänvuotias syyrialaispoika on perheensä ainoa elättäjä mitättömällä purkkabisneksellään. Perhe eli äiti ja nuoremmat sisarukset asuvat keskeneräisen pilvenpiirtäjän raunioissa. Isä on kuollut.
Tapasin pojan tänään perjantaina vain muutama tunti sen jälkeen, kun Suomessa käytävä pakolaiskeskustelu oli jälleen saanut uuden käänteen perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon kommenttien jälkeen. Itketti.
**Jos tämä poika **päättää muutaman vuoden päästä yrittää Eurooppaan, onko hän silloin Slunga-Poutsalon tarkoittama elintasosurffari? Ja jos hän pyrkii, voiko häntä siitä syyttää?
Suomalaista keskustelua tuntuu värittävän sydämettömyys, kyvyttömyys ymmärtää toisen ihmisen hätää, itsekkyys ja ajattelemattomuus. Keskusteluista puuttuvat monesti maltillisemmat ja inhimillisemmät äänet, sillä heidät vaiennetaan todella rumasti.
Miksi pakolaiset eivät mene Saudi-Arabiaan tai Persianlahden maihin? Koska niiden kulttuuri on kauempana syyrialaisista.
Marika Kataja-Lian
Ihan oikeasti, älkää viitsikö. Maailman parhaiten koulutettu kansa.
Palasin juuri lomalta Suomesta. Täältä Lähi-idästä käsin katsottuna pakolais- ja maahanmuuttokeskustelu näyttäytyy todella kummalliselta. Täällä Libanonissa ja naapurimaassa Syyriassa, jossa kävin kesäkuussa, ihmisten hätä on todellinen. Toistan: hätä on todellinen. Konkreettinen. Valtava.
Koko Syyrian maaseutu on pommitettu matalaksi. Isot kaupungit ovat tuhoutuneet. Ihmiset asuvat puoliksi sortuneissa asunnoissaan, koska kotona on parempi kuin missään muualla.
Toistan: kotona on parempi kuin muualla. Jos kotoa on pakko lähteä, täytyy kyseessä olla todellinen hätä. Pahoitteluni, kun toistan itseäni, mutta vielä kerran: todellinen hätä.
Kaikki pakolaiset eivät ole köyhiä. Syyriasta on lähtenyt pakoon sotaa, tuhoa, vainoa ja hätää yli neljä miljoonaa ihmistä. Se on kaksi kolmasosaa Suomen asukasluvusta.
Siihen joukkoon mahtuu niin insinöörejä, lääkäreitä, lakimiehiä, opiskelijoita kuin kotiäitejä, autonasentajia ja maanviljelijöitäkin. Ihan kaikenlaisia ihmisiä, sellaisia kuin sinä ja minä ja naapurisi.
Miksi pakolaiset eivät sitten mene Saudi-Arabiaan tai rikkaisiin Persianlahden maihin? Koska niiden kulttuuri on kauempana syyrialaisista. Nämä keskiluokkaiset pakolaiset ovat tottuneet vapauteen. Heidän ajatusmaailmansa on lähempänä eurooppalaista. Monet ovat kristittyjä tai eivät niin piittaa uskonnosta. He eivät halua asua diktatuurissa, niin Syyrian hallituksen, Isisin kuin muidenkaan.
Syyrian pakolaiset haluavat vapautta.
Pakolaisuudella ei ole tulorajaa, ikärajaatai ammattikuntarajaa. Kun koti ammutaan tynnyripommilla rikki, silloin pakataan laukut. Jos on enää mitä pakata.
Suomalaista keskustelua tuntuu värittävän sydämettömyys, kyvyttömyys ymmärtää toisen hätää, itsekkyys ja ajattelemattomuus.
Marika Kataja-Lian
Jos talosi syttyisi tuleen, mikä olisi se yksi esine, jonka ottaisit mukaasi? Ehkä perheesi valokuvat? Missä ne nykyisin ovat - ehkäpä älypuhelimessasi? Kun lähdet edes ulos kotoa, mitkä esineet ovat mukanasi? Avaimet, puhelin?
Jos joutuisit jättämään perheesi taaksesi, haluaisitko olla heihin vielä yhteydessä? Niinpä niin. Vieläkö ihmettelet, miksi Eurooppaan pyrkivillä on mukanaan älypuhelimet?
Täällä Lähi-idässä älypuhelimet eivät ole kateutta herättävä ylellisyys vaan niitä on ihan jokaisella vähänkään tienaavalla. Mitään muuta omaisuutta ei sitten ihan välttämättä olekaan.
Mutta puhelin on oltava, sillä yhteydenpito läheisiin on elintärkeää. Äidille soitellaan joka päivä, useitakin kertoja. Kavereille chatataan ja sosiaalinen media antaa neuvoja myös mahdollisella pakomatkalla.
Puhelinasiassa on sellainenkin puoli, että sitä ei mielellään jättäisi esimerkiksi Syyrian pahamaineisen salaisen poliisin tai Isisin terroristien käsiin. Siellä kun ovat kaikki yhteystiedot, kuvat – koko elämä.
**Millainen mies jättää perheensä **kaaoksen keskelle? Tätäkin kysymystä näkee kysyttävän.
Minäpä kerron. Sellainen mies, joka rakastaa perhettään niin paljon, että uhraa mahdollisesti oman henkensä heidän puolestaan vaarallisella matkalla. Joka rakastaa niin paljon, että jättää koko perheensä ja lähtee yksin kohti tuntematonta, että saisi ehkä mahdollisesti jotain toimeentuloa ja sitä kautta rahaa perheensä elättämiseen.
Lähi-idässä älypuhelimet eivät ole kateutta herättävä ylellisyys vaan niitä on ihan jokaisella vähänkään tienaavalla.
Marika Kataja-Lian
Perheet ovat jo paenneet Syyriasta pakolaisleireille Turkkiin, Libanoniin, Jordaniaan tai muualle. He asuvat surkeissa oloissa, joissa ei ole mahdollisuuksia työskennellä, ei ole toimeentuloa, rahaa ja hädin tuskin ruokaakaan, sillä avustusjärjestöjen rahat riittävät vainmurto-osaan tarvittavaa apua.
Olen omin silmin nähnyt, kuinka pakolaisleirin lapset syövät lunta nälkäänsä. Lasten isät ja veljet tekisivät ihan mitä tahansa, jotta saisivat perheelleen tulevaisuuden.
Kenet sinä laittaisit perheestäsi laivaan, jos olisi pakko valita yksi lähtijä? Ehkä sen vahvimman isoveljen, ehkä koulutetuimman, jolla saattaisi olla edes jokin mahdollisuus jonkin työn saantiin?
Sitten vielä kysymys nuorille miehille. Käsi sydämelle. Jos kotimaasi hallinto olisi diktatuuri, joka hakee viattomia perheenjäseniä kotoa kidutettavaksi sinut kiinni saadakseen, joka ampuu siviilejä helikoptereista tynnyripommeilla ja tekee kaasuiskuja lapsia ja vanhuksia vastaan, ja jos toisella puolella olisi Isisin päitä leikkaavat terroristit, ja kolmannessa osassa kaupunkia al-Nusran al-Qaida-sidoksiset ääri-islamistit ehkä Tunisiasta tai Tshetsheniasta – niin, kenen joukoissa seisoisit?
Kenen isänmaata sinä puolustaisit?