Kävelin Aito avioliitto -kojun ohitse ja mies tarjosi minulle kansalaisaloitetta allekirjoitettavaksi. Siinä kerättiin nimiä vastustamaan sukupuolineutraalia avioliittolakia.
Sanoin, että minulla on useita lesbokavereita, joilla on lapsia. Lapset voivat hyvin ja heillä on rakastavat vanhemmat.
Kuka haluaa elää yhteiskunnassa, jossa poliittisesta kysymyksestä ei saisi olla eri mieltä ilman väkivallan uhkaa ja haistattelua?
"Niin minullakin", mies vastasi ja hymyili. Jatkoin matkaa, mies esitteiden jakamista.
Seuraavana päivänä tuttava linkitti Facebookiin kuvan, jossa näytetään keskisormea Aito avioliitto -kojulla päivystäville. Oikeamieliset laumat hyökyivät hyeenoina paikalle peukuttamaan vihanilmausta väärämielisiä kohtaan.
Ja kas, pian Aito avioliitto -kojun kimppuun hyökättiin: ohikulkija heitti banderollien päälle mustaa nestettä ja töhri mainosjulisteet.
On täysin selvä, että Aito avioliitto -kampanja keskellä Helsingin ydinkeskustaa herättää kiihkeitä tunteita. Mutta kuka haluaa elää yhteiskunnassa, jossa poliittisesta kysymyksestä ei saisi olla eri mieltä ilman väkivallan uhkaa ja haistattelua?
Sukupuolineutraali avioliittolaki -kampanja menestyi, koska lainmuutosta perusteltiin ihmisten oikeudella rakkauteen ja onneen. Mutta rakkautta ei voi edistää vihalla. Keskisormen nettiin laittanut somettaja edisti teollaan ainoastaan vihan asiaa – ei mitään muuta.
Arvatkaas mitä – myös sukupuolineutraalista avioliittolaista saa olla ihan laillisesti monta mieltä. Suomi on demokratia, jossa kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Sukupuolineutraalin avioliittolain puolustajat katsovat, että kyse on ihmisoikeuksista. Vastustajat taas katsovat, että kyse on lasten oikeuksista. Molemmat ovat mielestään ihmisen puolella ja oikeassa. Mutta molemmilla on oikeus ilmaista näkemyksensä, kunhan tekevät sen rauhanomaisesti. Sitä kutsutaan sananvapaudeksi.
Enkä ymmärrä, miksi erimielisyydestä pitää raivostua. Miksi siitä pitää kuohahtaa, jos joku on kanssasi eri mieltä? Miksi erimielisyyteen pitää ylipäänsä liittyä tunne-elementti? Miksi oman kannan erinomaisuutta pitää alleviivata fiilisryöpyllä?
Ihmeellinen konsensusyhteiskunta olisi se, jossa kaikkien olisi pakko olla samaa mieltä kaikesta. Minä olen eri mieltä monen ystäväni kanssa hyvin monesta asiasta – entä sitten? En oleta, että kaikki olisivat samaa mieltä kanssani kaikesta, sellainen yhteiskunta olisi sairas umpio.
Mutta kansakunnan sydämensyke tuntuu kiihtyneen yli sallitun rajan, lähes joka viikko kiihotamme itsemme tunnetiloihin ja raivoamme jostakin. Kiihtynyt kansa kokee rattiraivoa, someraivoa, pyöräraivoa ja koirankakkaraivoa. Rasistit riehuvat pitkin nettiä, jos televisiossa haastatellaan somalialaista, suvaitsevaisto hiiltyy vimmaiseen moraaliposeeraukseen, kun lihaa syövä heteromies ölähtää Facebookissa jotain tökeröä.
Toimittajat saavat tappouhkauksia ja solvauksia, jos he kirjoittavat herkistä aiheista. Samaan aikaan perinteisen median rinnalle nousee puoliammattimaisesti pyöritettyjä sivustoja, jotka jakavat tunnepitoista törkyä ja jotka eivät välitä tippaakaan perinteisen journalismin etiikasta.
Kaikkien on helppo osallistua kollektiiviseen tunneorgiaan.
Tärkeintä on löytää syyllinen, johon oman oikeamielisen raivon voi kohdistaa ja tuntea moraalista ylemmyydentunnetta.
Sosiaalinen media on luonut hirviön: sokean närkästyksen vallassa olevan aatteellisen kuplan tai kuplia, joiden sisällä väärinajattelijoita vainotaan, ihmisiä leimataan ja FB-tykkäyksiä kyylätään. Omassa kuplassa paranoia lisääntyy ja samanmieliset lietsovat toisensa puolihysteeriseen tilaan. Kuplat eivät koskaan kohtaa ja niin maailmankuvista tulee lukkiutuneita, oman oikeassa olemisen tunne korostuu ja meistä tulee aiempaa kapeakatseisempia. Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi: ihmiset etsiytyvät omaa maailmankuvaa vahvistavan tiedon pariin.
Lopulta netin raivoisa liikehdintä valuu kaduille: linja-auto ajaa pyöräilijöiden muistokulkueen päälle, Alexander Stubb halutaan tappaa Facebookin viharyhmässä ja hänen kotinsa ikkunoita ammutaan, mielenosoitus leikkauksia vastaan kärjistyy poliisin ja anarkistien yhteenottoon.
Mihin tällä hyökyilyllä pyritään – toisten opettamiseenko? Kuvitellaanpa, että olemme jälleen koululaisia luokassa. Jos opettaja huutaisi meille raivoisana omaa ideologiaansa, kuuntelisimmeko ja tekisimmekö muistiinpanoja – oppisimmeko yhtään mitään? Vai sulkisimmeko kenties korvamme ja uskoisimme entistä vahvemmin omaan totuuteemme?
Ehkä meidänkin kannattaisi opetella uudenlaisia tapoja kommunikoida – muitakin kuin primitiivisen tunteen, raivon ja kiihkon. Ehkä sillä tavalla saisimme toisella tavalla ajattelevat hivenen tehokkaammin vakuutettua omasta kannastamme. Ehkä rakkaudella mekin voittaisimme vihan.
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on Ylen aamu-tv:n juontaja