Hyppää sisältöön

Jari Litmanen laittaa pisteen uteluille: ”En minä halua lopettaa pelaamista”

Suomen kaikkien aikojen parhaimmalla jalkapalloilijalla Jari Litmasella on hyvin brasilialainen suhtautuminen jalkapalloiluun. Hänelle jalkapalloilu on niin suuri osa persoonaa ja elämää, että hän ei halua lopettaa pelaamista.

Litmasen suhtautuminen jalkapalloon on brasilialainen - "jalkapallo on elämäntapani". Kuva: Yle / Samu Lehtonen

Jari Litmasta ärsyttää tai kummastuttaa, että häneltä on udeltu säännöllisesti jo yli kymmenen vuotta, koska hän lopettaa jalkapallouransa. Litmasta on yritetty puhua pois viheriöiltä sen jälkeen, kun hän palasi Ajax Amsterdamista FC Lahteen kesäksi 2004.

Litmanen kirjoittaa Litmanen 10 -elämäkertakirjassaan, että hänestä tällainen lopettamisutelukysymys kuulostaa hieman oudolta.

- En muista koskaan lapsena päättäneeni, että nyt aloitan jalkapalloilun. Se on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. En ole koskaan päättänyt alkaa kävellä, juosta ja niin edelleen. Ei sellaisia asioita päätetä, ne tulevat luonnostaan. Miksi siis pitäisi päättää lopettaa? lahtelaissyntyinen Litmanen sivaltaa.

Hän vertaa itseään Brasilian kaksinkertaiseen maailmanmestariin Cafuun, jonka ammattilaisura on jo ohi, mutta hän nauttii edelleen pelaamisesta.

- Minulla on samansuuntainen suhde jalkapalloon. En minä halua lopettaa pelaamista vaan jatkaa sitä omalla tavallani. Harjoittelen ja pelaan edelleenkin, vaikka ammattilaispelit ovat osaltani päättyneet. Haluan huolehtia itsestäni fyysisesti, sitä kautta tunnen itseni paremmin myös henkisesti. Jalkapallo on elämäntapani, se on osa minua, Litmanen kertoo kirjassaan.

Jo tähän mennessä jalkapallo on antanut hänelle paljon. Litmanen kirjoittaa, että hän on saavuttanut urallaan enemmän kuin olisi ikinä uskonut voivan saavuttaa.

Nina perui naimisiinmenon Litmasen kanssa

Litmanen varttui urheiluperheessä, sillä hänen isänsä Olavi eli ”Mane” pelasi jalkapalloa SM-sarjassa Lahden Reippaassa, jossa hän voitti Suomen mestaruuden ja viisi Suomen cupia. Hän myös esiintyi A-maajoukkueessa. Myös Litmasen äiti Liisa kokeili taitojaan jalkapalloilijana Lahden Reippaassa, ja Jari oli sen ensimmäisen naisjoukkueen maskotti.

Litmasen neljä vuotta nuorempi pikkusisko Sini innostui sen sijaan koripalloilusta, koska Reippaasta ei löytynyt oman ikäluokan jalkapallojoukkuetta.

Lahtelaisessa työläisperheessä Liipolassa asunut Litmanen muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa omakotitaloon Hollolan Tiilikankaan asuma-alueelle.

Litmasta tämä harmitti aika paljon, sillä Lahteen jäi hänen hyvä ystävänsä Nina.

- Jossain vaiheessa Nina ilmoitti haluavansa mennä minun kanssani naimisiin, mutta jonkin ajan kuluttua peruikin puheensa, koska jos alan pelata jalkapalloa kuten isäni, niin olen paljon kotoa pois. Ninan on täytynyt olla kaukaa viisas. Olimme alle 6-vuotiaita, Litmanen muistelee kirjassaan.

Hän harrasti lapsena monipuolisesti urheilua ja liikuntaa naapurilasten kanssa, kun 70-luvun kodeissa ei ollut tietokoneita. Television urheilutapahtumat antoivat virikkeitä. Esimerkiksi Keski-Euroopan mäkiviikon aikana lapset järjestivät oman mäkiviikon, ja Litmanen halusi olla lahtelainen maailmanmestari Jari Puikkonen.

Mäkeä hän ei koskaan hypännyt tosissaan, mutta jääkiekkoa Litmanen pelasi vakavasti jalkapallon rinnalla Kiekkoreippaassa aina 14-vuotiaaksi asti.

- Kun valinta lopulta piti tehdä, oli selvää, että jääkiekko jää. Itku siinä silti tuli, kun ilmoitin puhelimessa asiasta jääkiekkovalmentajallemme.

Litmanen kertoo kirjassaan, että jääkiekko oli pakko jättää, sillä hän tunsi olonsa väsyneeksi, ja todistuksen keskiarvo putosi paljon heti seitsemännellä luokalla.

Pelipaita ylettyi polviin asti, lähti keräämään omenoita kesken pelin

Jalkapalloilusta Litmanen innostui tosissaan 6-vuotiaaana, jolloin hänen isänsä kysyi vanhalta pelikaveriltaan Matti Kylmäseltä, voiko Jari pelata Lahden Reippaan G-junnuissa.  Vastaus oli myönteinen, mutta Litmanen sai pelata vain yhden pelin.

- Matti ilmoitti, ettei Jaria voi G:hen laittaa, kun ei siltä kukaan saisi palloa pois. Jari päätyi sitten E-junioreihin 2–3 vuotta vanhempien joukkoon, isä kertoo kirjassa.

Litmasen debyytti virallisissa jalkapallo-otteluissa tapahtui kesällä 1979.

- Joukkue oli Salppiksen C-juniorit, ja minä olin ekaluokkalainen, tosin toiselle luokalle menossa.  Pelipaitani ylettyi polviin asti, ja hihat olivat 20 senttiä liian pitkät. Minä pelasin oikealla laidalla ja taisin päästä syöttämään kaksi maalia, Litmanen muistelee kirjassaan.

Kun hän ei saanut kaikissa otteluissa riittävästi peliaikaa, hän kertoo lähteneensä muiden vaihtopenkkiläisten kanssa keräämään omenoita lähitalojen pihoilta kesken pelin.

- Seuraavana päivänä isä oli tavannut valmentajan ja kysellyt pelistä. Valmentaja oli kertonut, ettei ollut uskaltanut laittaa minua kentälle, koska vastustajalla oli puolustajana niin paljon isompi kaveri, joka taisi vähän haiskahtaa viinallekin. Omenoista ei kai tullut puhetta.

Kokeili salaa tupakkaa ja alkoholia, harjoitteli yksin intohimoisesti

Litmanen myöntää tehneensä myös paheita vapaa-ajallaan.

- Joskus kymmenen ikävuoden vaiheilla poltimme salaa muutaman tupakan.  Jäimme kuitenkin kiinni, ja kävin äidin kanssa tiukkasävyisen keskustelun. Hyvin nopeasti pääsimme sopuun siitä, ettei tupakointi ollut minun juttuni – eikä se hyvältä edes tuntunut.

Vaikka hänet tunnettiin pelaajaurallaan säntillisistä ja terveistä elämäntavoistaan, hänkin kokeili alkoholin vaikutusta teini-iässä monen muun nuoren tavoin.

Litmasen lapsuudenystävä ja pelitoveri Tommi Kautonen kertoo kirjassa, että ensikokeilu tapahtui Lahden Suurhallissa Salpausselän kisojen iltakonsertissa.

- Onnistuimme taikomaan itsellemme sinne jonkin pullon, Kautonen muistaa.

Suurhallista tuli muutenkin tuttu paikka Litmaselle, sillä hän viihtyi siellä koulun jälkeen kello kolmesta jopa iltayhdeksään.

- Nyt kai jo uskaltaa tunnustaa, että sellaisiakin koulupäiviä oli, jolloin lähdin talvella aamulla seitsemäksi Suurhalliin, jossa harjoittelin yhdeksään, mutta sieltä en enää jaksanut mennä kouluun vaan lähdin kotiin lepäämään. Joinakin päivinä taas menin kouluun, mutta myöhästyin tunnilta ja palasin takaisin hallille.

Litmanen teki jo lapsesta asti kaikki tosissaan. Hän esimerkiksi oli niin hurja venyttelijä, että jopa loukkaantui sen takia.

Isä saikin nopeasti tottua poikansa poikkeukselliseen innokkuuteen. Hän tuli usein kysymään pojaltaan, onko tämä jo valmis lähtemään kotiin. Usein Jari halusi jäädä vielä hetkeksi yksin harjoittelemaan.

Maajoukkueessa pelannut isä henkisenä tukena

Kuninkaaksi tituleerattu jalkapallotähti tähdentää kirjassaan, että kotoa häntä ei ikinä painostettu harjoittelemaan. Poikaa piti pikemminkin jarrutella, ja hänet piti lähes repiä kotiin hallista. Yksinkertaisesti Litmasen into oli niin kova, että hän ei malttanut lopettaa.  Litmanen myöntää, että usein tilanne ratkesi siihen, että halli pantiin kiinni.

- Muistin tarinat Maradonasta, joka vietti kaiken vapaa-aikansa pallon kanssa ja kertoman mukaan nukkuikin pallo tyynyn vieressä. Itse en kotona uskaltanut ottaa palloa sänkyyn, koska ajattelin äidin kieltävän sen kuitenkin. Kesäpaikassa mummon ja papan kanssa saatoin ottaa pallon yöksi viereen, kun olin puhdistanut sen päivän treenien jälkeen ja kysynyt mummolta luvan. Mummo ei pitänyt sitä mitenkään hulluna, kun kerroin hänelle tarinan Maradonasta.

Litmanen muun muassa pomputteli yksin palloa, harjoitteli harhautuksia ja laukauksia tai syötteli seinään. Hänen suurimpia vahvuuksiaan ovatkin olleet intohimo ja vahva halu.

- Jossain vaiheessa isäkin oppi tulemaan hallille suosiolla vasta myöhemmin, koska tiesi, etten kuitenkaan halua lähteä ennen yhdeksää. Nämä olivat siis päiviä, jolloin ei ollut joukkueharjoituksia. Isänihän oli pitkäaikaisin juniorivalmentajani.

Litmanen kirjoittaa, että isä oli hänelle fyysinen ja henkinen tuki.

- Hän ei käskenyt eikä pakottanut, mutta antoi mahdollisuuden tehdä sitä, mitä halusin. Tuntuikin erityiseltä, kun vuonna 1989 pelasin Trinidadissa ensimmäiset maaotteluni. Olin maajoukkuepelaaja niin kuin isäni.

- Isäni oli pelannut 70-luvulla viisi A-maaottelua. Nyt olin vasta 18-vuotiaana jo yhdellä tavalla saavuttanut häntä.

Isä lupasi seurapomolle, että Jari pelaa ilmaiseksi ilman sopimusta

Litmanen hyppäsi miesten matkaan 16-vuotiaana 1987, kun hän oli mukana Reippaan sarja-avauksessa Kopareita vastaan Kuopiossa. Hän pelasi tuona kautena yhdeksässä ottelussa.

Tuleva jalkapallotähti ei välittänyt siitä, vaikka häntä haukuttiin liian hitaaksi ja voimattomaksi. Arvostelu innosti häntä harjoittelemaan entistä paremmin, ja kun hänet valittiin myöhemmin Vuoden pelaajaksi Suomessa 1990, hän tiesi, että oli tehnyt joitain asioita oikein.

- Varsinkin kesällä 1987 minusta alkoi jo tuntua siltä, että olen ammattilaisjalkapalloilija. Menin mielelläni illalla aikaisin nukkumaan, koska tiesin, että herään aamulla treenaamaan. Se oli yhtä juhlaa.

- Muistaakseni kokonaissumma kaudesta oli 4 600 markkaa eli noin 1 400 euroa. Koulukaverit saattoivat tienata suurin piirtein sen verran kesätöistään, Litmanen muistelee.

Hän myöntää, että hän koki välillä selvästi, että oli vähän outo tapaus ja irrallaan kaikesta, koska hän oli muita paljon nuorempi.

- Silti samaan aikaan puhuin avoimesti siitä, että tavoittelen jalkapallosta ammattia. Sitäkin pidettiin outona.

Seura huomasi Litmasen lahjakkuuden ja halusi solmia hänen kanssaan sopimuksen kaudella 1988. Jo 50-luvulta lähtien seurassa ollut Litmasen isä kuitenkin ilmoitti yllättäen, että ei ollut ikinä allekirjoittanut sopimusta, eikä sitä tehdä pojankaan kanssa. Isä myös ilmoitti, että Jarille ei tarvitse maksaa mitään pelaamisesta. Isä kuitenkin lupasi, että Jari edustaa seuraa ainakin niin kauan, kun tämä on Lahden urheilukoulussa.

Litmanen kuvailee kirjassaan, että isän tekemä päätös hänen puolestaan oli aika kova paikka. Hän sanoo tunteneensa, että vajosi kasaan tuolissaan.

- Olin jo itsekseni mietiskellyt, että jos sain jo edelliskaudesta takautuvasti 4 600 markkaa, niin kuinka paljon enemmän saan, kun sopimus tehdään jo ennen kauden alkua. Katsoin isää suu auki ja ajattelin, onko hän nyt ihan tosissaan. Hän oli. Siinä paiskattiin kättä puheenjohtajan kanssa ja lähdettiin kotia kohti. En osannut sanoa yhtään mitään.

Kun Litmanen pääsi avauskokoonpanoon, seura puuttui tilanteeseen ja teki hänen kanssaan ”jonkinlaisen sopimuksen”.

- Vaikka raha ei ole koskaan ollut minulle syy pelata jalkapalloa, niin 18 vuotta täytettyäni ilmoitin isälle, että neuvottelen seuraavan sopimukseni ilman häntä.

- Kun olin 13–14-vuotias, äitini oli luvannut,  että jos kirjoitan ylioppilaaksi, hän maksaa minulle ajokortin täyttäessäni 18 vuotta. Neuvottelin kuitenkin sopimukseni niin, että seura maksoi minulle kortin ja hommasi käyttööni auton. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut muistuttaa äitiä lupauksestaan.

Opettajat eivät uskoneet Litmasen mahdollisuuksiin

Opettaja ei uskonut Litmasen mahdollisuuksiin englannin yo-kokeissa.  Litmanen paljastaa kirjassaan, että isokokoinen ”Pikku-Olli” tuskaili harjoituskuunteluiden jälkeen, että tämän ei välttämättä kannata osallistua kirjoituksiin.

- Hän ei olisi ikinä uskonut minun pääsevän läpi. Arvosanani B oli varmaan yksi ryhmämme heikoimmista, mutta silti kirkkaasti yli I:n.

Tämä Pikku-Olli antoi Jarille myös lempinimen Litti.

- Se oli sellainen spontaani nimeäminen, siihen asti olin aina ollut kaikille vain Jari. Kun siirryin HJK:hon vuotta myöhemmin, joukkueessa oli lisäkseni useampikin Jari, ja HJK:ssa yksikään Jari ei ole Jari. Kun uudet pelikaverit utelivat, onko minulla lempinimeä vai keksisivätkö he sellaisen, mieleeni tuli Pikku-Ollin Litti. Sitä paitsi saksalaista maailmanmestaripelaajaa Pierre Littbarskia kutsuttiin Litiksi. Hän oli sellainen taitava vääräsäärinen harhauttelija, joten nimi tuntui sopivalta minullekin. Se jäi elämään.

Kun Litmanen siirtyi Hollantiin 1992, hän sai kuulla joukkuekavereiltaan, että puhuu täydellistä englantia.

- Minua moinen tunnustus huvitti, ja olisin halunnut ”Little Ollinkin” saavan kuulla, mitä englannin taidostani ajateltiin.

- Englannin ja ruotsin kielten opettajani eivät varmasti usko, mutta sain lukiosta ihan hyvän pohjan ulkomailla elämiseen ja liikkumiseen.

Myöskään ala-asteella opettaja ei luottanut Litmasen taitoihin. Kun hän kirjoitti aineeseen, että hänen unelma-ammattinsa on jalkapalloilija, opettaja puuttui tilanteeseen.

- Opettaja katsoi asiakseen ottaa minut erikseen sivuun ja kertoa, ettei Suomesta noin vain lähdetä ammattilaiseksi. Sen varaan ei kannata laskea, vaan minunkin kannattaisi panostaa koulunkäyntiin. Nyökyttelin opettajan sanoille, mutta samalla ajattelin, että kyllä minä kuitenkin lähden ammattilaiseksi.

Suosittelemme sinulle