Syyskuussa 2014 elettiin poliittisesti jännittäviä aikoja. Vihreät lähtivät hallituksesta, sillä muut puolueet antoivat ydinvoimayhtiö Fennovoimalle täydennetyn periaateluvan.
Ydinvoimayhtiö haki tätä valtioneuvostolta, sillä keskeiset osat hankkeessa olivat muuttuneet – laitostoimittaja, omistuspohja ja laitoskoko.
Asiasta käynnistyi tiukka poliittinen väittely. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö sanoi brittiläiselle talouslehti Financial Timesille, että täydennetty periaatelupa on esimerkki Suomen ulkopolitiikan suomettumisesta.
Hallituspuolueissa opposition ydinvoimapuheenvuoroja pidettiin "russofobisina" ja silloinen pääministeri Alexander Stubb (kok.) sanoi eduskunnalle, että "energiaa pitää vain pitää energiana".
Mutta erottavatko EU ja Venäjä politiikkaa energiasta?
Miten ohitamme Ukrainan?
Vyyhtiä voi lähteä purkamaan energiayhtiö Gazpromin viimeisistä kaasuputkisuunnitelmista. Venäläinen energiajätti on ilmoittanut kahdesta kaasuputkihankkeestaan: Nord Stream II:sta ja Turkin kaasuputkesta.
Molemmissa on sama idea: Miten Venäjä voi ohittaa kaasuputkilla Ukrainan? Ukrainan ohittaminen on Venäjälle tärkeää monesta syystä.
Maa käy sotaa Ukrainan itäosassa, eikä se halua maksaa vuosittain noin 2,9 miljardin euron kaasunsiirtomaksuja toiselle osapuolelle. Toisekseen Venäjä haluaisi heikentää Ukrainan neuvotteluvaltaa suhteessa itseensä.
Ukrainan valta tulee siitä, että maan läpi virtaava maakaasu on ainoa lähde, josta monet EU-maat nauttivat. Mikäli kaasun toimitukset näihin maihin loppuvat, Gazpromin maine luotettavana toimijana saa kolauksen.
Viimeksi kun näin kävi, seuraukset olivat katastrofaaliset.
Oranssivallankumous
Vielä 2000-luvun alkuun mennessä maakaasun virtaamisessa Ukrainan läpi ei ollut mitään ongelmia. Sen sijaan Oranssivallankumous vuonna 2004 muutti tilanteen.
Vallankumous päästi maassa valloilleen EU- ja Nato-myönteiset kannat, joihin Gazprom pyrki vaikuttamaan entistä korkeammilla kaasunhinnoilla. Hintaneuvottelut katkaisivatkin kaasun tulon Ukrainaan vuosina 2006 ja 2009.
Tämä sai EU:n heräämään sen jäsenmaiden maakaasuriippuvuuteen. Luvut tosin olivat osoittaneet sen jo aiemmin: Venäjä toi yli 44 prosenttia kaikesta kaasuntuonnista EU-alueelle vuonna 2014.
Riippuvuussuhteen ymmärtäminen sai EU:n toimimaan, sillä muutama vuosi Ukrainan vallankumouksen jälkeen EU sääti kolmannen energialainsäädäntöpaketin ja nyt liittouma pyrkii kasaamaan energiaunionia.
Kolmannella paketilla pyrittiin erottamaan kaasun omistaminen ja jakelu toisistaan. Unionilla puolestaan pyritään luomaan yhteiset energiamarkkinat, jolloin esimerkiksi kaasua voitaisiin siirtää jäsenmaasta toiseen.
– Se on moneen kertaan kirjoitettu EU:n strategioihin, että energiaunionin yksi huoli on se, että olemme liian riippuvaisia yhdestä energiatoimittajasta ja se on Venäjä, sanoo Euroopan parlamentin energiavaliokunnan jäsen Miapetra Kumpula-Natri.
Nyt Venäjä on pyytänyt EU:lta erikoislupaa, jotta se voisi jakaa kaasuaan Turkki- ja Nord Stream II –putken kautta. Vielä ensimmäisen Nord Stream -putken kohdalla lupa heltisi vuonna 2011-2012, mutta Ukrainan sodan jälkeen osapuolten välit ovat heikenneet.
EU:n jäsenmaissa esiintyy vähän haluja poikkeusluvan myöntämiseen uudelleen.
Entä sitten ydinvoima?
Ydinvoimasta puhuttaessa perinteisesti muistutetaan Suomen ja Venäjän pitkästä ydinvoimahistoriasta. Ydinvoimalat ovat Suomessa olleet toiminnassa aina 1970-luvulta lähtien, eikä niiden toiminnassa ole ollut mitään vaikeuksia.
Mahdolliset ongelmat liitetään ydinpolttoaineen toimitukseen. Esimerkiksi Fennovoiman ydinvoimalan polttoaine tulee suurella todennäköisyydellä Venäjältä ja sen vaihtaminen on sekä kallista että vaikeaa.
– Kyse on kuitenkin enemmän teoreettisesta ongelmasta, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Marco Siddi.
Politikointi ydinvoiman yhteydessä on ollut kovinta lähinnä rakentamisvaiheessa. Vielä 1970-luvulla piti varmistaa, että itä- ja länsiblokin valmistajat saivat yhtä paljon töitä suomalaisilta ydinvoimatyömailta.
Päätöksentekoon vaikuttamisesta ei ole päästy vieläkään, ainakaan mikäli Tšekin tiedustelupalvelun uusinta vuosiraporttia on uskominen.
Raportin mukaan Venäjän tiedustelupalvelu on pyrkinyt vaikuttamaan toukokuussa valmistuneeseen energiastrategiaan, jonka mukaiset tarkemmat toimet esimerkiksi ydinvoimaloiden osalta linjataan myöhemmin.
– Aluksi näytti, ettei strategiaan kirjata yhtään uutta ydinvoimalaa. Nyt siihen on tulossa kaksi isoa, kertoo maata pitkään seurannut Greenpeacen ydinvoima-asiantuntija Jan Haverkamp.
Ydinvoimatyömaiden lisääntyminen Euroopassa olisi Venäjän valtioyhtiö Rosatomin mieleen, sillä yhtiö on voittanut urakoita ympäri Eurooppaa. Tällä hetkellä maanosassa on jalkeilla 18 työmaata, joista 14:ssa rakennuttajana on Rosatom.
Osaltaan menestykseen on voinut vaikuttaa se, että Rosatom on tiukasti sidottu Venäjän valtioon. Esimerkiksi Rosatomin mukaan sen Fennovoima-rahoitus jakaantuu maan hyvinvointirahaston ja pankilainoituksen välillä.
Todennäköisesti kyse on Venäjän valtio-omisteisesta Sberbankista, jonka piti rahoittaa myös Fennovoiman kroatialaiskumppani Migritiä.
– Rosatom on pystynyt tarjoamaan niitä sillä hinnalla, että hankkeet ovat menneet eteenpäin. Tämä kertoo siitä, että heillä valtiollisena yhtiönä on etulyöntiasema verrattuna kaupallisiin toimijoihin, sanoo Helsingin yliopiston Venäjän energiapolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen.
Maan ydinvoimayhtiössä valtion tavoitteet ja liike-elämän periaatteet kulkevat käsi kädessä.
Balkan politiikan keskiössä
Venäjällä on ollut läheiset suhteet Balkanin alueen valtioihin aina 1700-luvulta lähtien, kun maa laajeni Mustanmeren rannalle. Tästä lähtien se on korostanut alueen strategista merkitystä itselleen.
Mustanmeren merkitys näyttää jälleen nousevan, sillä Venäjä suunnittelee vetävänsä Turkish Streamiksi kutsuttua kaasuputkea meren alta Turkkiin ja sieltä EU:n alueelle.
Britannian ulkoministeriön entinen erityisneuvonantaja David Clark ja tutkija Andrew Foxall ovat arvioineet raportissaan The Henry Jackson Society -ajatuspajalle, että Venäjä on käyttänyt kaikista eniten aikaa ja resursseja vaikutusvaltansa kasvattamiseen nimenomaan Balkanin alueella.
Vaikutusvallan kasvattaminen on tapahtunut muun muassa investoinneilla energiasektoriin, jossa maa on pyrkinyt syrjäyttämään muiden tahojen hankkeita. Yhtenä esimerkkinä he mainitsevat Nabucco-putken, jonka oli tarkoitus tuoda maakaasua Azerbaidžanista Eurooppaan.
Energia-riippuvuuden on arveltu vaikuttaneen siihen, että Bulgaria on vastustanut EU:ssa tiukkoja Venäjä-pakotteita. Vaikutusvaltaansa Venäjä on käyttänyt maakaasun hinnoittelun avulla.
Itä- ja Keski-Euroopan maita on palkittu hyvistä suhteista Venäjään. Esimerkiksi Venäjälle ärhennellyt Puola maksoi vielä kaksi vuotta sitten noin 500 euroa tuhannesta kuutiometristä maakaasua, kun itänaapuriinsa kallellaan olevalle Valko-Venäjälle hinta oli 158 euroa.
– Venäjä etsii EU:n sisältö heikkoja maita, joiden kautta se pyrkii vaikuttamaan päätöksiin, sanoo Greenpeacen ydinvoima-asiantuntija Haverkamp.
Ennen kaikkea politiikkaa
EU ei ole jäänyt hinnoittelun suhteen toimettomaksi. Huhtikuussa 2015 komissaari Margrethe Vestager käynnisti tutkimukset Gazpromin kilpailua jarruttavasta toiminnasta maakaasumarkkinoilla.
Yhtiön epäillään estävän sopimuksillaan kaasun viennin yhdestä EU-maasta toiseen ja epäreilusta hinnoittelusta jäsenmaiden välillä. Tämän lisäksi EU epäilee Gazpromin uhanneen kaasun toimituksen katkaisemisella, jos Puola ja Bulgaria eivät edistä yhtiön kaasuputkihankkeita.
Osapuolet sovittelevat parhaillaan kiistaansa, joka kärjistyessään voi edetä tuomioistuimien käsittelyyn. Vaakakupissa painavat Venäjän puolelta tuottoisat kaasumarkkinat Euroopassa ja EU:lla puolestaan painostuksen vähentäminen jäsenmaitaan kohtaan.
Politiikalla on monta määritelmä, mutta karvalakkimallin mukaan se on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin.
Energia kuulostaa politiikalta.