Kun Irakin ja Syyrian valtiolliset rakenteet ovat viime vuosina veristen sotien myllerryksissä murentuneet ja erilaiset aseelliset ryhmät ovat ottaneet kontrolliinsa valtiolle kuuluvia toimintoja, on puhuttu Sykes-Picot’n sopimuksessa luodun valtiojärjestelmän lopusta.
Ensimmäisen maailmansodan melskeiden aikana luonnosteltu Sykes-Picot-sopimus jakoi murenevan Osmanien valtakunnan arabialueet Ranskan ja Britannian etupiireihin.
Lähes sata vuotta sitten solmittu sopimus kummittelee edelleen, vaikka Lähi-idän rajalinjat vedettiin lopulta hyvin eri tavoin kuin Ranskan ja Britannian diplomaatit kabineteissaan vuonna 1916 kuvittelivat.
Syyriassa ja Irakissa levittäytynyt äärijärjestö Isis on ilmoittanut murskaavansa Sykes-Picot'n, ja omaa valtiota tavoittelevat kurdit kaipaavat sovitusta sopimuksen epäoikeudenmukaisuuksiin.
Pahamaineisen sopimuksen taustalla on kamppailu ensimmäiseen maailmansotaan luhistuneen Osmanien valtakunnan perinnöstä.
Perinnönjako alkoi ennen kuolemaa
Osmanien valtakunnan keskusvalta Turkki oli ollut pitkään ’Euroopan sairas mies’, mutta Ranska ja Britannia olivat pitäneet osmanien valtaa yllä omien taloudellisten ja poliittisten intressiensä suojaamiseksi. Ne halusivat pitää kurissa Venäjän valtapiirin leviämisen.
Ensimmäisessä maailmansodassa Turkki liittoutui Saksan kanssa. Se osoittautui virhelaskelmaksi, jonka takia Britannia ja Ranska riisuivat silkkihansikkaansa. Ne olivat jo aiemmin levittäneet vaikutusvaltaansa yhä syvemmälle murenevan imperiumin alueille.
Ranskalla oli intressejä Välimeren rannikolla, Britannia halusi suojata Suezin kanavaa. Samaan aikaan öljystä oli tulossa strateginen kysymys.
Kovat intressit tallasivat romantiikan
Ensimmäisen maailmansodan Lähi-idän historiasta muistetaan helposti romanttinen arkeologi, brittitiedustelija ja seikkailija Arabian Lawrence, T.E. Lawrence (1888–1933), joka toimi brittien yhteyshenkilönä arabien kapinoidessa Osmanien valtakuntaa vastaan.
Arabien itsenäistymispyrkimyksiä tukeneen Lawrencen ohi toimi kuitenkin perinteinen imperialistisen diplomatian verkosto.
Arabian Lawrence yritti taistella Sykes-Picot-sopimuksen henkeä vastaan Pariisin rauhankokouksessa, jossa hän toimi prinssi Feisalin valtuuskunnassa.
Lawrence vetäytyi lopulta julkisuudesta illuusionsa menettäneenä.
Imperialistit kirjoittivat nimensä historiaan
Sir Mark Sykes (1879–1919) ja François Georges-Picot (1870–1951) olivat aristokraatteja, imperialisteja ja orientalisteja. Sykes edusti Britannian puolustusministeriötä, Georges-Picot toimi ennen sotaa Ranskan konsulina Beirutissa.
Vuonna 1916 keskellä ensimmäisen maailmansodan melskeitä he kirjoittivat nimensä karttaan, johon oli hahmoteltu Lähi-idän tulevaisuus sellaisena kuin siirtomaaherrat sen näkivät.
Nämä nimet muistetaan Lähi-idässä yhä, eikä suinkaan erityisellä rakkaudella.
Viivat hiekassa
Sykes ja Georges-Picot olivat alueen asiantuntijoita, mutta loppujen lopuksi he ottivat kaavailuissaan varsin vähän huomioon alueen väestön etnisiä ja uskonnollisia erotteluja.
Sen sijaan Sykes ja Georges-Picot pitivät suorista viivoista.
Joulukuussa 1915 Downing Streetillä pidetyssä tapaamisessa Sykes näytti Britannian pääministerille alueen karttaa ja ilmoitti haluavansa piirtää viivan kartalla Acren kaupungin e:stä Kirkukin nimen viimeiseen k:hon.
Arabit petettiin
Arabien mieliin tapaus jäi suurena petoksena. Britannia oli lietsonut arabeja kapinaan osmanien valtaa vastaan lupaillen itsenäisyyttä.
Britannian edustaja Kairossa, Sir Henry McMahon, oli luvannut kirjeenvaihdossa Mekan emiirille, sharif Husseinille arabikuningaskunnan, jos osmanit saadaan lyötyä.
Britannia ja Ranska kuitenkin petasivat itselleen määräävää asemaa Lähi-idän tulevaisuudessa. Todellista itsenäisyyttä ei ollutkaan tarjolla.
Suurvaltaintressit ennen kaikkea
Sykesin ja Georges-Picot'n käymät neuvottelut alkoivat jo vuonna 1915.
19. toukokuuta vuonna 1916 Ranska ja Britannia allekirjoittivat sopimuksen, jossa jaettiin suurin osa Osmanien valtakunnan arabialueista brittiläisiin ja ranskalaisiin etupiireihin.
Pääosin nykyistä Irakia vastaava alue ja Transjordania kirjattiin Britannian suoraan ja epäsuoraan kontrolliin. Syyriaa ja Libanonia vastaava alue jyvitettiin Ranskan kontrolliin.
Suunnitelman mukaan suuri osa Palestiinasta ja Jerusalem oli määrä asettaa jonkinlaiseen kansainväliseen hallintoon.
Kumpikin maa sai järjestää alueiden hallinnon omien mielihalujensa mukaan.
Samalla Ranska ja Britannia pyrkivät ennakolta patoamaan liittolaisensa Venäjän levittäytymistä Lähi-itään. Venäjälle luvattiin laajoja alueita nykyisen Turkin alueelta, mutta tsaarinvallan luhistuminen ja bolševikkien valtaannousu pudottivat Venäjän pelistä.
Rajalinjaukset jäivät kartalle
Nopea vilkaisu Sykesin ja Georges-Picot’n allekirjoituksillaan vahvistamaan alkuperäiseen karttaan osoittaa, että linjaukset eivät erityisen hyvin vastaa nykyisiä rajalinjoja.
Geopoliittiset mannerlaatat olivat liikkeessä ja 1916 oli vielä kovin aikaista ennustaa, millaiseen asentoon ne lopulta asettuisivat.
Osmanien valtakunnan lisäksi menneisyyteen olivat hyvää vauhtia siirtymässä Venäjän ja Saksan keisarikunnat ja Habsburgien Itävalta-Unkari.
Ranskalla ja Britannialla oli myös täysi työ vakiinnuttaa uudet asemansa Lähi-idässä.
Rajat vakiintuivat hitaasti
Sykes ja Georges-Picot vetivät viivoja karttaan, mutta jokseenkin nykyiseen muotoonsa rajalinjat vakiintuivat vasta lukuisten neuvottelujen ja kamppailujen mittaan 1920- ja 30-luvuilla.
Aina siirtomaavallat eivät kyenneet sanelemaan tahtoaan läpi.
Läntisten imperialistien suunnitelmia sotki muun muassa Turkin taistelu miehittäjiä vastaan Mustafa Kemalin eli modernin Turkin perustajan Kemal Atatürkin (1881–1938) johdolla.
Niinpä Sykes-Picot'n suunnitelmassa ranskalaiskontrolliin kaavaillut laajat alueet eteläisestä Turkista jäivät osaksi uutta Turkkia.
Mosulin öljy alkoi kiinnostaa
Nykyisen Irakin sijaan Britannia oli alun perin ottamassa kontrolliinsa vain Bagdadin ja Basran provinssit. Mosulin alue oli jäämässä Ranskan vaikutuspiiriin, mutta Britannia tuli toisiin ajatuksiin, kun Mosulin alueen öljyvarat alkoivat kiinnostaa.
Tarina kertoo, että joulukuussa 1918 Lontoossa vieraillut Ranskan pääministeri Georges Clemenceau oli hyvällä tuulella, kun Lähi-idästä puhuttiin. Clemenceau kysyi Britannian pääministeriltä Lloyd Georgelta: – Mitä haluatte?
– Mosulin, George sanoi.
– Se on teidän. Mitä muuta? Clemenceau kysyi.
– Jerusalemin.
– Saatte senkin, Clemenceau sanoi.
Myöhemmin Lloyd Georgen kerrotaan pohtineen, että olisi pitänyt pyytää enemmän.
Britit taltuttivat Irakin pommituksilla
Vastineeksi Britannia tuki Ranskaa Syyrian ja Libanonin suhteen vuoden 1919 Pariisin rauhankokouksessa ja lupasi Ranskalle osuuden Irakin öljystä.
Brittien siirtomaavalta murskasi kovaotteisesti Irakissa vuonna 1920 puhjenneen kansannousun. Britit käyttivät muun muassa laajamittaisia ilmapommituksia asutusta vastaan.
Tänä päivänä Mosul, Irakin toiseksi suurin kaupunki, on kovaotteisen jihadistijärjestön Isisin hallussa.
Bolševikit tekivät wikileaksit
Ei ole välttämättä erityisen yllättävää, että Lähi-idässä erilaiset salaliittoteoriat leviävät kulovalkean lailla, sillä alueen historiaa on värittänyt joukko aivan todellisia salaliittoja ja salassa neuvoteltu ja solmittu Sykes-Picot-suunnitelma oli yksi tällainen.
Salainen sopimus tuli kuitenkin varsin pian julki, sillä bolševikit ottivat vallan Venäjällä vuonna 1917 ja tekivät aikansa Wikileaks-tempauksen julkistamalla tsaarin Venäjän salaisen diplomatian muiden suurvaltojen kanssa.
Britannia ja Ranska olivat informoineet liittolaistaan salaisesta sopimuksesta, joten se oli yksi bolševikkien julkituomista papereista.
Sopimus itsessään vanheni nopeasti, mutta se muodosti pohjan sille, miten Ranska ja Britannia jakoivat etupiirinsä Lähi-idässä.
Ranska siis kontrolloi Syyriaa ja Libanonia, Britannia Irakia, Transjordaniaa ja Palestiinaa Kansainliiton mandaatilla.
Siirtomaavallan symboli
Huolimatta siitä, miten hyvin Sykes-Picot toteutui, siitä muodostui eräänlainen symboli kaikille lukuisille sopimuksille, joita alueen asukkaiden tahtoa kysymättä tehtiin.
Tätä kuvastaa se, kuinka ääri-islamilainen järjestö Isis käyttää Sykes-Picot'ta osana mainoskampanjaansa.
Viime vuonna Isis julkaisi mainosvideon, jossa järjestö lupasi loppua Sykes-Picot-sopimukselle. Irakissa ja Syyriassa laajoille alueille levittäytynyt näytti videolla, kuinka Irakin ja Syyrian rajalla sijaitsevaa maavallia tuhottiin.
Islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuvalle järjestölle vihollisia ovat sekä läntisten suurvaltojen rajanvedot että alueen kansallisvaltiot.
Katkera perintö
Sykes-Picot-sopimus loi osaltaan pohjaa arabien ja muiden Lähi-idän kansanryhmien katkeruudelle heidän päidensä yli tehtyihin suurvaltasopimuksiin.
Toisaalta Sykes-Picot-sopimus symboloi myös maallisen arabinationalismin epäonnistumista yrityksissä murtaa siirtomaavaltojen johdolla luotuja rajanvetoja.
Vanhat Ranskan ja Britannian mandaattien rajat ovat pitkälti edelleen voimassa.
Syyrian ja Irakin arabinationalistiset Baath-puolueet eivät onnistuneet yhdistämään maitaan, ja varsin pian historian hämäriin upposi myös Egyptin ja Syyrian valtioliitto.
Valtiot murentuvat
Pahan iskun Lähi-itään vakiintuneelle valtiojärjestykselle antoivat jälleen suurvallat – tällä kertaa Yhdysvallat Britannian tuella – hyökätessään vuonna 2003 Irakiin ja kaataessaan diktaattori Saddam Husseinin.
Miehitys murensi Irakin valtion rakenteita, kun Yhdysvallat tuhosi Saddamin hallinnon onnistumatta luomaan tilalle toimivaa järjestelmää.
Irakin shiiat, sunnit ja kurdit alkoivat kamppailla Irakin tulevaisuudesta.
Isis lopettaisi kansallisvaltiot
Irakin sodasta kasvoi ensin Irakin al-Qaidan, sittemmin Irakin islamilaisen valtion ja nykyään Isisin nimellä tunnettu verinen järjestö, joka nykyään kutsuu itseään Islamilaiseksi valtioksi ja pyrkii rakentamaan Irakin ja Syyrian alueille kansallisvaltiot ylittävää islamilaista kalifaattia.
Seuraava isku tuli vuoden 2011 arabikeväästä. Syyriassa presidentti Bashar al-Assadin hallinto yritti tukahduttaa kansannousun verisesti ja maa joutui sisällissotaan, johon sekaantuivat niin alueelliset toimijat kuin Yhdysvallat ja Venäjäkin. Sodan luomaan valtatyhjiöön iski myös Isis.
Niin Irakin kun Syyriankin tulevaisuus on vaikea, sillä maiden valtiokoneisto on palasina.
On hyvin mahdollista, että vanhat rajalinjat pysyvät virallisesti nykyisillä sijoillaan, mutta valtioista tulee ikään kuin tyhjiä kuoria, joiden sisällä eri aseryhmät pitävät läänityksiään.
Rajat maksetaan veressä
Sir Sykesin ja monsieur Georges-Picot'n sekä heidän seuraajiensa vetämiä linjauksia on usein luonnehdittu tyhjälle kartalle vedetyiksi keinotekoisiksi rajoiksi. Toisaalta kaikki rajat ovat keinotekoisia, ihmisten tekemiä.
Vaikka Sykes-Picot-sopimuksen perintö nyt murenisi, se ei sinällään ratkaise suurta kysymystä siitä, miten alueella asuvien ihmisryhmien suhteet pitäisi järjestää – puhumattakaan siitä, miten he tulisivat toimeen ulkovaltojen tungettelevien intressien kanssa.
Valtioiden romahdus ei ratkaise ongelmia
Yritys muodostaa Lähi-itään valtioita, jotka olisivat kansan- ja uskonryhmittäin jotenkin yksiselitteisesti jaoteltuja, johtaisi väistämättä brutaaleihin 'etnisiin puhdistuksiin'.
Tällaista nähdään jo nyt.
Brutaaleista otteistaan tunnetun Isisin tavoittelema sunnien kalifaatti on hyökkäys alueen muita kansanryhmiä, muun muassa shiioja, kurdeja ja kristittyjä vastaan. Mutta Isis ei ole ainoa, joka on syyllistynyt tähän.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International sanoo kurditaistelijoiden ajaneen tuhansia sunniarabeja ja turkmeeneja haltuunsa ottamistaan kylistä, koska epäilevät näiden tekevän yhteistyötä Isisin kanssa.
Kokkeja on yhä enemmän
Kun vuonna 1916 neuvottelupöydässä istuivat lähinnä Britannia ja Ranska, vuonna 2015 pöydän ääreen pitäisi saada Syyrian hallituksen ja lukuisten eri kapinallisryhmien lisäksi ainakin Yhdysvallat, Venäjä, Saudi-Arabia, Turkki, Qatar ja Iran.
Jälleen pelissä on ristiriitaisia intressejä ja valtapelejä: Yhdysvaltain ja Venäjän vaikutusvalta Lähi-idässä, Turkin suurvaltapyrkimykset, Iranin ja Saudi-Arabian valtakamppailu.
Lopulta voi käydä niin, että tavallisilla syyrialaisilla on ratkaisuun aivan yhtä paljon sananvaltaa kuin tavallisilla arabeilla oli aikoinaan Sykes-Picot'n 1916, Versailles'n 1919, Sèvresin 1920 ja Lausannen sopimuksiin 1923.