Pakohuonepelit (englanniksiRoom Escape-pelit) kasvattavat nopeasti suosiotaan suomalaisten ajanvietteenä. Pelipaikkoja on perustettu viimeisen vuoden aikana lähes kaikkiin keskikokoisiin tai suuriin suomalaiskaupunkeihin. Viimeksi pelihuone avattiin Ouluun lokakuun puolivälissä.
Perusidea pelissä on kaikkialla sama: ryhmä ihmisiä suljetaan lukittuun huoneeseen, josta ulos pitäisi löytää erilaisten vihjeiden avulla 60 minuutin aikana. Huoneen teemana voi olla kauhuelokuva, pieleen mennyt psykoterapeutin vastaanotto tai tuiki tavalliset syntymäpäiväkutsut.
Tunnelma kuin kauhuelokuvasta
– Huh, hyvä että olette kaikki täällä! Tuolla metsästä löytyi kuulemma yöllä verilammikko ja poliisit partioivat alueella, sanoo nuori nainen helsinkiläisen pakopelin ovella.
Peli on alkanut nopeammin kuin osasin odottaa. Olen tullut kaveriporukan kanssa keskellä itähelsinkiläistä metsää uinuvaan hotelliin, jonka syrjäinen sijainti tuo elävästi mieleen Stanley Kubrickin elokuvan Hohto. Hotellin henkilökuntakin vaikuttaa oudon rauhalliselta, vaikka yöllä on kaikesta päätelleen tapahtunut murha.
– Voitte jättää tavarat tähän lukittuun eteiseen. Kännykät eivät täällä toimi, pelijärjestäjä sanoo.
Ovi sulkeutuu takanamme, ja olemme saapuneet pakohuoneeseen. Jos kokisin ahtaanpaikankammoa, saattaisin ahdistua. Mutta siihen ei nyt ole aikaa, sillä olemme lännenelokuvien baaria muistuttavassa tilassa, joka on täynnä lukkoja, tauluja, valoja ja luukkuja. Kello tikittää, ja on aika etsiä ympäristöstä vihjeitä, joiden avulla saisimme huoneen keskellä sijaitsevan pulpetin numerolukon auki.
– Ei saa kiipeillä, ilmoittaa napakka ääni kaiuttimista, kun yritän kurottaa tuolilla seisten kohti katon rajassa roikkuvaa saapas kokoelmaa.
Olen selvästi ymmärtänyt pelin idean väärin. Pakopelihuoneessa ei ole tarkoitus ryömiä tai juosta vaan käyttää päättelykykyä. Pian löydämme seinältä vihjeen, joka tarjoaa ratkaisuun numerolukon yhdistelmään.
Matalan kynnyksen teatteria
Pakohuonepelit rantautuivat Suomeen Unkarista, jossa niitä alettiin kehitellä viitisen vuotta sitten tietokoneella pelattavien ongelmaratkaisupelien pohjalta. Ensimmäisen Room Escape -pelin avasi Helsinkiin unkarilaissyntyinen Ágnes Kaszás.
– Peruspelissä mennään huoneeseen ja ratkotaan tehtäviä tunnin ajan. Me puolestamme halusimme tehdä tästä kokonaisvaltaisen elämyksen. Käytämme ääntä ja teatterin keinoja, sekä yllättäviä käänteitä. Jokaisesta laatikosta saattaa pulpahtaa esiin jotain odottamatonta, Kaszás kertoo.
"Tämän pitääkin olla vaikeaa. Vain joka viides ryhmä selviää ajoissa ulos".
Ágnes Kaszás, Room Escape -pelin kehittäjä
Näyttelijän koulutuksen saanut Kaszás pyörittää kahta pakopelihuonetta Helsingissä yhdessä Zsófia Purnhauserin kanssa. Hän vastaa sisustuksesta ja graafisesta suunnittelusta. Kolmas aukeaa lokakuun viimeisenä viikonloppuna Suomenlinnaan osana Viaporin Kekrin tapahtumia.
– Kyseessä on uusi kokeilu, jossa käytämme oikeita näyttelijöitä. Oikeastaan kehittämämme peli on nykyaikaista teatteria, jossa mietimme musiikkia ja dramaturgiaa tarkasti, Kaszás kertoo.
Rauhoitu, keskity, löydä ratkaisu
On helppo ymmärtää, miksi pakohuonepelit kasvattavat suosiotaan etenkin työpaikkojen virkistyspäivien ohjelmissa. Pelissä eteneminen vaatii ryhmätyötaitoja ja paineensietokykyä. Olen ollut kaveriporukan kanssa jo puolituntia huoneessa, ja lukkoja on vieläkin avaamatta. Alamme hermostua.
– Siis miten päin nämä numerot pitäisi tulla tähän lukkoon, kysyy Helmi Päällysaho.
Valvojat näkevät touhumme kameroiden välityksellä, ja koska emme selvästikään pääse eteenpäin, kuuluu ovelta kumea koputus ja alta sujahtaa vihjekortti, joka antaa lisäviitteitä oikean vihjeen löytämisessä.
– Kyllä sanoisin että on tämä aika vaikeaa. Kun tulee sisään, ei alkuun tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä, Inka Hietala pohtii.
Nyt pelaamamme pakohuonepelin kolmas kehittäjä on unkarilainen psykologi Dóra Németh. Hänen mukaansa alkuun mahdottomalta vaikuttavan tehtävän ratkaiseminen vie pelaajan eräänlaiseen flow-tilaan, jossa luovat ratkaisut syntyvät helpommin.
Toimittajan jo hermostuessa mukana oleva 15-vuotias keksii ratkaisun, joka saa viimeisenkin lukon aukeamaan. Koko ryhmämme tuulettaa villisti – mutta aikaa on enää vartti ja meillä on vielä toinenkin huone edessä.
Hyvää ajanvietettä – ja bisnestä
Pakohuonepeleistä maksetaan yleensä 20–40 euroa osallistujaa kohti. Hintaa on samaa tasoa konsertin tai teatterikäynnin kanssa, mutta tilaa ja tekijöitä tarvitaan huomattavasti vähemmän. Pelejä on perustettu useimpiin suomalaiskaupunkeihin. Maailmalla voidaan puhua buumista – Yhdysvaltojen suurkaupungeissa saattaa olla jopa satoja yrityksiä. Kaszasin ja Purnhauserin yritys keskityy kuitenkin vain kahteen pelipaikkaan Helsingissä.
– Emme ole kiinnostuneita ketjutoiminnasta tai maailmanvalloituksesta. Haluamme tehdä tästä taiteellisesti kiinnostavan kokonaisuuden, joka palvelee asiakkaita, Kaszás sanoo.
Häntä ei harmita, että idea on kopioitu muualla Suomessa.
– Voin ylpeänä sanoa, että perustimme ensimmäisen paikan Suomeen puolitoista vuotta sitten. Siitä, että ilmiö on levinnyt koko Suomeen, olemme ainoastaan onnellisia, sanoo Kaszás.
Ryhmämme on edelleen lukittuna huoneeseen. Alkuun epätoivoiselta vaikuttava tehtävä muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi, ja ajan käydessä vähiin olemme mahdollisesti päässeet siihen flow-tilaan, jota pelin kehittäjät tavoittelevat. Juoksemme, hihkumme, revimme hiuksiamme ja nauramme, kun seinässä oleva luukku lopulta aukeaa. Mutta ulos emme pääse annetussa ajassa.
– Älkää huolehtiko. Vain joka viides ryhmä selviää ulos, Kaszas sanoo nauraen.
Teatteriesitys on päättynyt. Mutta useimmat meistä tulevat epäilemättä uudestaan. Jonnekin takaraivoon jää kytemään ajatus, että ulos on päästävä.