Marraskuun ensimmäinen päivä vuonna 1998. Herätyskello ilmoittaa uneni päättyneen aivan liian aikaisin. Niin ainakin tuntui sen häviävän pienen hetken, ennen kuin ymmärrys iskeytyi tajuntaani.
Kauden viimeinen formula ykkösten osakilpailu Japanissa alkaisi kohta. En varmasti ollut ainoa suomalainen samoissa puuhissa, rähmää silmistä hieromassa tuona syksyisenä aamuna. Koko kauden Martinlaaksosta Vantaalta maailmalle ponnahtanut kilpa-autoilija oli pitänyt kansakuntaa otteessaan taistelussa rata-autoilun kuninkuusluokan maailmanmestaruudesta.
Suomi oli aidosti formulakuumeen kynsissä, kun kilpailusta toiseen jännitettiin martinlaaksolaisen taisteluita, lähinnä arkkivihollista saksalaista Michael Schumacheria vastaan, joka tuolloin kaksinkertaisena maailmanmestarina näyttäytyi useille, myös minulle jollakin tapaa pelottavan uhmakkaalta ja vaaralliselta. Olihan Schumacher muutamaa vuotta aiemmin ratkaissut mestaruuden nimiinsä, tahallisella törmäyksellä Damon Hilliin kauden päättävässä kisassa. Toivottavasti saksalainen pysyisi lestissään...
Paria tuntia myöhemmin olo oli epätodellinen. Jos eivät seinänaapurit olleet seuranneet kilpailua, niin varmasti ainakin Schumacherin renkaan puhjettua tiesivät, mitä formuloissa oli tapahtunut, siitä pidin mölyämiselläni huolen. Martinlaaksolainen oli maailmanmestari. MAAILMANMESTARI!
Marraskuu 2015. Ilmassa on häivähdys siitä samasta hermostuksen tunteesta kuin 17 vuotta aiemmin. Kohta lentokentän VIP-alueen ovista astelisi sisään se sama martinlaaksolainen, jonka edesottamuksia aamun tunteina jännitettiin ja jonka takia naapurin eukko jäi ilman yöunia takatöölöläisessä kerrostalossa marraskuisena aamuna vuonna 1998.
Martinlaaksolainen istuutui maskeeraustuoliin ja tuntui jotenkin oudon tutulta. Liian tutulta, enhän ollut aiemmin häntä tavannut. Tilastot kyllä tiesin ja sen että häitä oli juhlittu ja myöhemmin erottu. Talo oli palanut jossain vaiheessa ja uusi rakas oli löytynyt jo vuosia sitten, kaikki oikeastaan aika pintapuolista.
Haastattelu oli maskeerausta vailla valmis alkamaan ja martinlaaksolainen oli kuin poikavuosien kaveri Jani. Naapurin poika, jonka maailma oli vienyt, vähän samaan tapaan kuin se vei veljen, Pelle Miljoonan laulussa. Martinlaaksolaisessa on yhä sopivasti suolaa ja pippuria, ei muuta, vähän niin kuin ruskeakastikkeessa. Tarpeeksi kun on reissussa, oppii arvostamaan perusjuttuja, kuten ruskeaa kastiketta, ruokien aatelia. Sen kanssa ei kikkailla.
Martinlaaksolainen on kuluttanut aikaansa niin vähän kotimaisten aviisien palstoilla, että naapurin pojan maine on kuitenkin tietyllä tapaa hämäävä. Me kaikki tiedämme perusfaktat, mutta muuten maailmanmiehen kilpi on sittenkin aika korkea ja vallihaudat syvät. Maailmassa, jossa todelliset urheilun suomalaiset supertähdet ovat käytännössä F1-kuljettajat ja Jari Litmanen, näyttäytyy hän sittenkin meille varsin salamyhkäisenä hahmona, josta tiedämme kovin vähän.
Jos esimerkiksi suomalaisen jääkiekon kalifi Teemu Selänne on joka syksyisellä Suomen visiitillään tullut joka ainoasta tuutista parin viime vuoden aikana, ei martinlaaksolaisesta juuri Suomessa kuulla, kun visiitti hänelle yhä rakkaaseen kotimaahan on ajankohtainen.
Tässä piileekin se mystiikka martinlaaksolaisen ympärillä. Ristiriita, tuntematon suuruus, joka kuitenkin on yhä meille kaikille se sama Mika, joka nostatti laman jälkeisin Suomen itsetuntoa ajosuorituksillaan, hopeansävyisten tiimitakkien kahistessa vuosituhannen vaihteessa. Maailmankansalainen, martinlaaksolainen.
Haastattelu on ohi ja vaivun nopeasti aatoksiin kokemastani. Miellyttävä ja huomioiva, harkitseva, mutta samalla ajoittain lapsenomaisen innostunut. Vuodet ja maailma eivät ehkä sittenkään ole muuttaneet miestä kovin paljoa ja jokaisen mielipiteen saattoi tuntea asettuvan puntariin, ennen kun kieli ja suu muokkasivat ajatukset lauseiksi. Diplomaatti.
Katselen lentokenttäterminaalin lasin läpi selkää, joka lähestyy yksityiskoneen rappusia. Juuri ennen koneeseen nousua, pari kenttätyöntekijää haluaa ottaa kuvan mestarin kanssa, joka ei epäröi. Tuttu peukalo nousee ylös kuvaushetkellä ja leveä hymy nousee miehen kasvoille, nopea vilkaisu vielä kohti terminaalia ja rappuset ylös koneeseen. Moottori tie on kuuma, sinne se taas lähtee, maailmalle, martinlaaksolainen...
