Kokonniemen kuntosalilla on aamupäivisin rauhallista. Muutama mies nostaa rautaa, pari vääntää vatsalihaksia ja jokunen kohottaa reisiensä kantokykyä. Yksittäisten laitteiden kolahdukset antavat tahtia tekemiselle. Taustalla soi hiljaa radio.
Kuntosalin peränurkassa on Terttu Huuskosen oma valtakunta, parin neliön kokoinen. Siellä ovat hänen kassinsa, tankonsa ja juomapullonsa. Vaaleanpunertava on proteiinijuomaa, toinen inkiväärin, kalkin, magnesiumin ja c-vitamiinin seosta. Tärkeimpänä mukana kulkevat kuitenkin oman pojan laatimat harjoitteluohjeet.
– Meitä on täällä tusina miestä ja minä. Jutellaan lisäaineista, treeneistä ja sellaisista. Joskus joku kiltisti kysyy, voiko tulla minun alueelleni nostamaan, kertoo Huuskonen.
Maamme-laulu tuntuu palkintokorokkeella aika mahtavalta
Terttu Huuskonen
Hän käy kolmesti viikossa salilla. Ohjelmassa on joka toinen kerta jalkaprässi, tempaus, hac-kyykky ja vauhtipunnerrus, joka toinen taas maastaveto, työntö, hac-kyykky ja kulmasoutu. Aluksi hän lämmittelee keppijumppaliikkeillä. Treenien jälkeen Huuskonen kruunaa venyttelynsä riippumalla pää alaspäin.
– Älä kysy, miksi minä teen tätä. Vastaus on hulluus, nauraa Huuskonen.
Terttu Huuskonen on aina lenkkeillyt, uinut, vesijuossut ja käynyt naisten kuntosalillakin, mutta ei hampaat irvessä eikä verenmaku suussa. Koulutyttönä hän kisasi joskus juoksussa, tuli toiseksi kun kilpailijoita oli tasan kaksi. Nykyinen kilpaura alkoi vasta liki seitsemänkymppisenä ja pääosassa on hauskuus ja tekemisen riemu.
_– _Eivät nämä maailmanmestaruusmitalit loppujen lopuksi niin hirveästi merkitse. Ne ovat ennemminkin muistoja siitä, että on tullut tehtyä jotakin, tuumaa maailmanmestari.
Hänellä on hyppysissään tältä vuodelta Masters- eli veteraanisarjan Euroopan ja maailman ennätykset sekä MM-voitot omassa sarjassaan niin viime kuin tältä vuodelta.
– Täytyy myöntää, että Maamme-laulu tuntui aika mahtavalta, kun kuulin sen ensimmäisen kerran palkintokorokkeella suunnilleen vuosi sitten, muistaa veteraaninostaja.
Painonnosto on hylkiölaji
Terttu Huuskonen
Painonnosto ei kerää suuria katsojamääriä eivätkä fanit ole arkipäivää. Veteraanikisoissa heitä on vielä vähemmän kuin muissa kisoissa eikä niitä edes kuvata, elleivät omat tukijoukot satu olemaan paikalla.
– Painonnosto on hylkiölaji, eikä se kerää suuria katsojamääriä. Siksi se jää sivuun, pohtii Huuskonen.
1990-luvun lama muutti Huuskosen pariskunnan elämän. Ensin lähdettiin puolison, siltainsinöörin, työtehtävien tähden Pakistaniin pariksi vuodeksi. Sitten edessä oli parinkymmenen vuoden työrupeama Ruotsissa. Tertun työ verovirkailijana Suomessa vaihtui Vägverketin hommiin Ruotsissa. Vanha kotimaa kutsui, kun Terttu ja Matti jäivät eläkkeelle 65-vuotiaina.
Painonnoston Terttu Huuskonen aloitti toden teolla oltuaan pari vuotta eläkkeellä. Heti kättelyssä tuli takapakkia, sillä vappuna 2012 hän jäi auton alle ja nilkka meni tohjoksi. Sitä kuntoutettiin ja tauon jälkeen hän pääsi uudelleen vauhtiin.
– En ole pikajuoksija, vaan minulla on niin sanottuja pitkiä ja vahvoja soluja. Toisaalta painonnosto on laji, joka vaatii nopeutta ja silloin pitäisi olla niitä nopeita soluja. Nostaminen on taitolaji eikä voittaminen ole niin tärkeää, vaan se, että rauta nousee, kertoo Huuskonen.
Iän myötä ihmiselle tulee yhtä sun toista kremppaa. Tertulla on selässä nivelliukuma ja käsiä vaivaa nivelrikko. Vanhenemisen huomaa, kun treeneistä huolimatta kehitys junnaa.
– Kumarrun ja otan tangosta kiinni, katson hetken eteeni ja nostan. Siihen on keskityttävä täysillä eikä pidä lainkaan ajatella muuta, katsooko joku tai sellaista. Sitä pitää vaan nostaa, kuvaa veteraaninostaja.
