Dokumenttielokuva Blood Lions sai ensi-iltansa Suomessa keskiviikkona 18. marraskuuta. Se kertoo trofeemetsästyksen epäeettisestä puolesta. Ympäristötoimittaja Ian Michler on ollut mukana tekemässä elokuvaa.
– Leijona on alennettu totaalisesti pelkäksi tuotteeksi Etelä-Afrikassa näissä tarhoissa. Leijonia kasvatetaan häkeissä aidatuilla alueilla vain siksi, että hupia ja jännitystä hakevat metsästäjät voivat ampua niitä, Michler kertoo.
Michler on tutkinut trofeemetsästystä 1990-luvulta lähtien. Vielä 1990-luvulla tarhattuja saalistajia oli alle 1 000 yksilöä. Nyt niitä on noin 8 000. Niistä leijonia on 6 000–7 000 yksilöä. Lisäksi eläimistä on tehty risteytyksiä.
Entinen vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson on käynyt useita kertoja eri puolilla maailmaa trofeemetsästyksellä, myös Etelä-Afrikassa. Hän kertoo maksaneensa kuduantiloopin kaatamisesta 1 000 euroa. Hänellä on trofee eläimen päästä ja sarvista.
– Trofeet pisteytetään niiden koon mukaan, riippuen pituudesta tai paksuudesta tai jostain muusta. En tiedä niin tarkkaan, kun itselleni sillä ei ole merkitystä. Toiset hakevat mahdollisimman isoja. Minulle nämä ovat muistoja metsästyksestä, Gustafsson sanoo.
Veikka Gustafsson: ”Surkeaa ja epäeettistä”
Trofeemetsästys jaetaan reiluun jahtiin ja canned huntingiin. Reilussa jahdissa eläin on villi ja vapaa. Canned huntingissa se on aidatulla alueella ja kasvatettu tarhassa ampumista varten. Se ei osaa pelätä ihmistä. Canned huntingissa saalis on taattu, koska eläimet ovat aidatuilla alueilla farmeilla. Hinnat ovat alempia kuin villien eläinten metsästyksessä.
– Sen sijaan, että maksaisi 70 000–80 000 dollaria villin leijonan ampumisesta, tarhattu leijona maksaa 20 000–25 000 dollaria, Michler toteaa.
Reilussa jahdissa eläintä metsästetään jopa kolme viikkoa. Saaliin saaminen onnistuu vain 60 prosentissa jahdeista. Canned huntingissa saalistus kestää noin kolme päivää ja sinä aikana ammutaan lisäksi 10–15 eläintä. Kaikki aidatulta alueelta.
– Henkilökohtaisesti minulle ei tulisi mieleenkään varata sellaista leijonajahtia, jossa ammutaan tarhassa elänyt leijona, joka lasketaan isompaan aitaukseen, josta voin sen ampua. Se ei täytä metsästyksen kriteeristöä. Minusta se on surkeaa ja epäeettistä, Gustafsson sanoo.
Näiden uhanalaisten eläinten tarhaaminen ja ampuminen on laillista Etelä-Afrikassa.
– Se on laillista siksi, että Etelä-Afrikassa laki ei kiellä pitämästä leijonia yksityisellä maalla. Laissa on siis aukko, jota tarhaajat käyttävät hyväkseen. Siksi meidän pitää saada Etelä-Afrikan hallitus ja viranomaiset näkemään ongelma ja puuttumaan siihen, Mitchell toteaa.
Kenia oli ensimmäinen Afrikan maa, joka kielsi trofeemetsästyksen jo 1970-luvulla. Lisäksi Uganda ja Botswana ovat nyt kieltäneet sen.
Trofeiden maahantuonnin kiellolla trofeemetsästys kuriin
Peräti 99 prosenttia Afrikassa trofeita metsästävistä tulee Afrikan ulkopuolelta. Heitä virtaa Yhdysvalloista, Euroopasta, Suomesta, Venäjältä ja Lähi-idästä. Siksi trofeen tuontikiellon uskotaan laittavan epäeettisen trofeemetsästyksen kuriin. Australia on kieltänyt leijonatrofeiden maahantuonnin. Blood Lions -ryhmä ja Trofeeton EU -ryhmä toivovat EU-maiden ja Suomen siinä mukana seuraavan perässä.
– Uskon, että suomalaisella metsästysyhteisöllä on aika vähän tekemistä tällaisen trofee-metsästyksen kanssa. Luulisi olevan helppoa Suomelle kieltää niiden maahantuonti. Tarvitsisimme kaikki metsästysyhteisöt puolellemme, Mitchell sanoo.
Dokumenttielokuva Blood Lionsia tullaan esittämään ympäri maailman. Näyttelijä Pirkka-Pekka Petelius on mukana tukemassa Blood Lions -dokumenttielokuvan ja Trofeeton EU -työryhmän tavoitteita.
– Elokuva oli vahva kokemus. Se herätti ärtymystä ja jopa aggressiivisuutta. Eläimiä tarhataan ja ristisiitetään, kehitetään sellaisia lajeja, joita ei edes ole luonnossa vain, että saadaan siitä pääkallo, sarvet tai talja, Petelius sanoo.
Lentoyhtiöistä South African Airways, Emirates, Lufthansa ja Finnair ovat lopettaneet trofeiden kuljetuksen.
Tarhaajia ei kiinnosta eläinten hyvinvointi
Yksi piirre Etelä-Afrikan eläinten tarhaamisessa tapettaviksi on se, että tarhaajat ovat valkoisia ja suurin osa heistä myös entisiä apartheidin kannattajia. Michler sanoo, että koska nämä ihmiset eivät ole kiinnostuneita ihmisoikeuksista, ei heitä kiinnosta myöskään eläinten oikeudet.
Tarhaustoimintaan liittyy myös se, että näillä tarhoilla käy vapaaehtoisia ympäri maailman. He maksavat eläinten hoitamisesta ja uskovat tukevansa eläinten suojelua. Myös Suomesta lähtee sinne vapaaehtoisia.
– Yksikään luonnonsuojeluyhdistys ei käytä tarhattuja eläimiä projekteissaan. Usein kuulee myös sanottavan, että antaa heidän ampua tarhattuja eläimiä, jotta villit eläimet säästyvät. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Molempia metsästetään koko ajan enemmän, Mitchel painottaa.
Pirkka-Pekka Petelius: "Asenteiden pitää muuttua"
Tarhattuja leijonia ammutaan vuosittain 800–1 000 yksilöä eli noin kaksi joka päivä. Eläimillä ei ole mitään mahdollisuuksia paeta tai puolustautua. Blood Lions -dokumenttielokuvaa on tarkoitus näyttää mahdollisimman laajasti ympäri maailmaa, myös päättäjille.
– Meidän pitää muuttaa ihmisten asennoitumista ja se muuttuu vain jakamalla tietoa. Sitä tässä ollaan tekemässä. Vain asennemuutoksen jälkeen voidaan kuvitella, että teot muuttuvat. Se on pitkä tie, Petelius sanoo.
– Jos pitäisi ennustaa, niin kun ihmiset ympäri maailmaa näkevät tämän dokumenttielokuvan, siitä syntyy niin suuri paine, että esimerkiksi Etelä-Afrikka kieltää tämäntyyppisen leijonanmetsästyksen ja tarhauksen metsästystä varten. Hyvä niin, Gustafsson pohtii.