Kireä, välillä ärtyisä. Äkkipikainen.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, 64, punnitsee sanansa. Häneltä on juuri kysytty, millainen vanhempi hän itse on omasta mielestään ollut. Tavallisesti suorapuheinen Sinkkonen pohjustaa vastaustaan.
– Meillä oli kolmen aika pienen lapsen perhe. Lapsilla oli neljä vuotta ikäeroa. Minä olin terapiakoulutuksessa, olin erikoistumassa. Rahat olivat huomattavan tiukalla.
– Epäilemättä olin välillä erittäin kireä, ärtyisä ja lyhytpinnainen, Sinkkonen tunnustaa nyt, noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Oli 1980-luvun puoliväli: Jari ja psykologi Mirja Sinkkosen viisihenkisessä perheessä elettiin niin sanottuja ruuhkavuosia. Tunteet leimahtelivat. Yhteenotoiltakaan ei vältytty.
Tässäkin tarinassa on opetuksensa, onhan kyseessä Jari Sinkkonen, yksi Suomen tunnetuimmista lastenpsykiatreista. Lastenkasvatus. Se ei kerta kaikkiaan voi sujua vain myönteisten tunteiden vallassa, hän sanoo.
– Kyllä minä osasin pyytää myös anteeksi.
Mies jonka ei uskoisi olevan väärässä
– Tämä syksy on ollut ihan mahdoton, Jari Sinkkonen päivittelee.
On vuoden pimein aika, päivät ovat lyhimmillään. Hento joulukuinen valo pilkistää Helsingissä herttoniemeläisen kerrostaloasunnon ikkunasta.
Sinkkonen on jäänyt puoli vuotta sitten eläkkeelle Pelastakaa Lapset -lastensuojelujärjestöstä, jossa työskenteli osa-aikaisena ylilääkärinä kahdeksantoista vuotta. Päivät ovat kuitenkin yhtä työntäyteisiä kuin ennen, Sinkkosen puhelin soi lähes taukoamatta.
Asialla ovat usein toimittajat.
– Nytkin kysytään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Viimeksi kuohua herätti lasten vuoroasuminen.
Totta tosiaan, tuosta kuohunnasta Sinkkonen sai henkilökohtaista vihapostiakin, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Sinkkonen antoi marraskuussa Ylelle tiukkasanaisen haastattelun. Siinä hän arvosteli erolasten vuoroviikkoasumista ja esitti, että vanhemmat kokeilisivat sitä ensin itse. Lausunto synnytti vilkasta keskustelua. Esimerkiksi suosittu Huono Äiti -perheblogi vastasi siihen otsikolla "Myös Jari Sinkkonen voi olla väärässä".
Huonon Äidin otsikko kiteytti olennaisen: Sinkkosesta on parissakymmenessä vuodessa tullut suomalaisen lastenkasvatus- ja vanhemmuuskeskustelun auktoriteetti. Sellainen lastenpsykiatri, johon luotetaan ja jota uskotaan.
– "Sinkkosen" kommentit on kiusaus ohittaa menneen maailman kaikuina, jos ei tunne hänen laajasta työstään muuta kuin Facebook-jakojen otsikot. Hän on muun muassa tehnyt itsestään meteliä pitämättä vuosikymmeniä työtä lastensuojelun rankassa maailmassa – lööppien takaisessa todellisuudessa, toteaa kollega, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti Janna Rantala.
Perusasiat eivät ole muuttuneet miksikään muutamassa sadassa vuodessa. Lapsi tarvitsee turvaa ja suojaa.
Jari Sinkkonen
Rantala sanoo arvostavansa Sinkkosen rohkeutta kommentoida julkisesti myös sellaisia aiheita, jotka mitä todennäköisimmin aiheuttavat vastalauseiden ryöpyn.
Sinkkonen onkin "sangen" arvostettu lastenpsykiatri, arvioivat lastenpsykiatrian emeritusprofessori Jorma Piha Turun yliopistosta ja lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen Tampereen yliopistosta.
– Jari Sinkkonen onnistuu puhumaan lämmöllä ja huumorilla vaikeista ja kipeistä asioista. Hän myös kuvaa monimutkaisia syy-seuraussuhteita yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, Tuula Tamminen kehuu.
Yksi tulkinta Sinkkosesta ja tämän suosiosta on, että Sinkkosta kuunnellaan, koska hän puhuu ihmiseltä ihmiselle ja on arkijärkinen. Esimerkiksi:
– Vanhemmat menevät systemaattisesti halpaan siinä, että he kuvittelevat lasten haluavan mennä legolandiin tai vähintään huvipuistoon. Oikeasti lapset tykkäävät tulla kainaloon. Katsella kuvia tai mennä tihkusateeseen kävelemään ja kaivelemaan ojia.
Tai:
– Perusasiat eivät ole muuttuneet miksikään muutamassa sadassa vuodessa. Lapsi tarvitsee turvaa ja suojaa. Mitä pienempi, sitä enemmän.
Kyllä, lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu haastattelutilanteessakin kuin ihminen ihmiselle. Herää kysymys, millainen vaikutus Sinkkosen omalla lapsuudella on ollut hänen ajatteluunsa. Aivan auvoinen se ei ollut.
Äitinsä poika, ehdottomasti
Yhtä virhettä äidit ja isät toistavat sukupolvesta toiseen.
Sinkkosen mukaan vanhemmat eivät ota tarpeeksi selvää siitä, mitä heidän lapsensa ajattelevat, vaan toteuttavat visioitaan omin päin. Toisaalta he luulevat, että heidän on tiedettävä ja osattava kaikki, vaikka lapsi itse on paras kasvatuksen opas, hän lisää.
Näin Sinkkonen opettaa suomalaisille. Hänellä on asiasta omakohtaista kokemusta.
Jari Sinkkonen oli perheensä ainokainen. Hän syntyi ja kasvoi pienessä Kontiolahden kunnassa Pohjois-Karjalassa. Sinkkosen äiti oli kansakoulunopettaja, isä puolestaan metsuri, joka kulki savotoilla.
Kolmihenkisen perheen koti sijaitsi äidin työpaikalla – punaisessa puukoulussa, keittiön ja kahden huoneen kokoisessa asunnossa. Koulussa kasvaminen ja leikkiminen ovat Sinkkosen ensimmäisiä muistoja.
Sinkkonen toteaa olleensa lapsena äitinsä poika, "ehdottomasti". Samalla hän pitää elämänsä yhtenä suurena siunauksena sitä, että pääsi opiskelemaan sveitsiläisyliopistoon ja irrottautumaan siten äidistään.
Äiti Sinkkosella oli tapana olla opettajan roolissa myös perheen kotona. Hän oli pesunkestävä opettaja ja uskoi tietävänsä, miten asioiden kuuluu mennä. Kuunteleminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa.
– Epäilemättä se oli äidin opettajuuden pimeä puoli. Parhaiten pärjäsi, kun teki niin kuin odotettiin. Toisaalta hän oli tunteikas, eikä hänen rakkauttaan tarvinnut epäillä.
Isä Sinkkonen oli marginaalissa, rinnalla kun oli lastenkasvatuksen ammattilainen. Hänet Sinkkonen menetti, kun oli kuusitoistavuotias.
Isä päätti päivänsä itse. Ei se kaukaa haettua ole, että tämän takia olen puhunut ja kirjoittanut isyydestä niin paljon.
Jari Sinkkonen
– Isä päätti päivänsä itse, Jari Sinkkonen sanoo. Itsemurha on ollut tabu suomalaisessa keskustelussa, mutta Sinkkonen ei asiasta vaikene. Hän puhuu isänsä itsemurhasta poikkeuksellisen avoimesti.
– Eihän se minun kehitykselleni varmastikaan ollut hyväksi millään lailla. Se oli monella tavalla hankala asia.
Metsuri-isä oli usein työmatkoilla, Sinkkonen kertoo. Hänellä oli myös ajoittainen alkoholiongelma; kosteiden kausien välissä saattoi olla vuosiakin. Itsemurha oli omaisille yllätys.
– Hän oli tällaisen muutaman päivän juomaputken jälkeen kertakaikkisen onneton ja surkea, häpeissään ja nolo. Jos joku olisi sellaisessa tunnetilassa tullut ja sanonut, että kyllä tämä tästä, älähän nyt, ehkä kaikki olisi päättynyt toisin.
– Ei sekään kaukaa haettua ole, että tämän takia olen puhunut ja kirjoittanut isyydestä niin paljon.
Lastenpsykiatri Sinkkonen yrittää ymmärtää
Sinkkosesta tuli koko kansan tuntema lastenpsykiatri vuonna 1990. Hän julkaisi tuolloin esikoisteoksensa, populaarin tietokirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. Pienten poikien puolestapuhujana hänet tunnettiinkin, siis ennen kuin hänestä leivottiin lastenpsykiatri Sinkkonen, jolta kysellään "kaikkea maan ja taivaan väliltä".
Sinkkonen sanoo, että hänellä on murrosikäisestä saakka ollut tarve olla jonkinlainen isoveli. "Sensei", on eräs nuori terapia-asiakas häntä kutsunut.
Murrosikäisellä Jari Sinkkosella oli itseään kahdeksan vuotta nuorempi serkku. Poika leimautui Sinkkoseen. Alkoi myöhemmin soittaa huiluakin, esikuvansa tapaan.
Noihin aikoihin Sinkkonen tutustui ensi kerran psykologian legendan, itävaltalaisen Sigmund Freudin ensimmäisiin suomalaisiin käännöksiin. Sinkkonen oli vaikuttunut.
– Freudin kuolematon oivallus oli, että ihmisen käyttäytymistä voidaan ymmärtää, kun häntä kuullaan riittävän kauan ja kun tehdään hyviä kysymyksiä ja yhdistellään asioita. Absurdille tai ahdistuneelle käytökselle voi löytyä mielekkyys.
Teiniksi varttunut Sinkkonen kiinnostui ihmismielen tiedostamattomista osista ja unista, myöhemmin ihmismielestä laajemminkin. Lääketieteelliset opinnot eivät olleet Sinkkoselle pelkkää haihattelua. Hänen ylioppilastodistuksensa keskiarvo oli erinomainen.
– Kummallakaan vanhemmistani ei ollut oppikoulusivistystä, ei heistä ollut minua auttamaan, Sinkkonen sanoo.
– Muistan, kun olin oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja minulla oli visainen matematiikan tehtävä. Äiti ja isä olivat kumpikin sitä mieltä, että tästä ei tule mitään. Sitten minulla välähti. Muistan sen hetken. Ei ollut helppoa, mennä nyt omista vanhemmistaan ohi kymmenen-, yksitoistavuotiaana.
Lastenpsykiatrina Sinkkosta on luonnehtinut ennen muuta yksi käsite: psykodynaamisuus. Sen voisi suomentaa vaikkapa ymmärtämään pyrkiväksi. Tuo näkökulma on hänen ajattelunsa kulmakivi tänäkin päivänä.
– Oma viime vuosien oivallukseni on ollut, että lapsen poikkeavalta ja häiriintyneeltä vaikuttava käyttäytyminen on usein yritys sopeutua. Sen sijaan että näkisimme lapsen ressukkana, näkisimme hänet urhoollisena taistelijana, sellaisena, joka yrittää löytää tavan olla ja pärjätä, selvitä hengissä.
Se, mikä ulkopuolisesta näyttää omituiselta, voi olla paras ratkaisu, jonka lapsi on haavoittuvissa olosuhteissa löytänyt, vaikkapa päihdeongelmaisen äidin tai väkivaltaisen isän huostassa, Sinkkonen jatkaa.
– Tämä on mielestäni jotain tavattoman upeaa ja tärkeää.
Isä on erilainen mies, sanoo tytär
Jari Sinkkonen muistaa tilanteen, jossa oli jäänyt yksin kotiin lastensa kanssa.
Aamu oli ollut tavallinen. Sinkkonen oli keittiössä, luki lehteään, joi kahviaan. Kunnes kuuli outoa läiskettä.
Sinkkonen ryntäsi viereiseen huoneeseen, näki, kuinka kaksi vanhinta lastaan seisoi vastatusten ja läpsi toisiaan kasvoille, vuoron perään.
Kolmikymppinen Sinkkonen oli kiihdyksissään ja kaikessa tohinassa heilautti kätensä ovenkarmiin. Se sattui, ja Sinkkonen alkoi itsekin hyppiä tasajalkaa ja ilmaista voimakkaasti harmistustaan.
Lapset lopettivat läpsimisen. Katsoivat, mikä kumma isällä on. Tilanne laukesi.
Sinkkonen istuu nytkin keittiössä, kaikessa rauhassa. Pöydän ääressä, kahvimuki käsissään. Mitä olisit tuoreena isänä tehnyt toisin, jos nyt voisit vaikuttaa asioihin?
– Epäilemättä olisin vähemmän kireä ja vähemmän poissaoleva, hän vastaa.
– Olemme käyneet aikuisten lasten kanssa lounaskeskusteluja siitä, mitä heille on jäänyt mieleen ja mihin he ovat olleet pettyneitä. Usein ne ovat ihan eri asioita mitä meidän vanhempien mielissä on. Se on hullunkurista.
Suomalaisista miehistä ajatellaan, että he ovat jäykkiä eivätkä osaa puhua. Isä on positiivisella tavalla erilainen mies.
Elina Sinkkonen
Sinkkosen mukaan ärtyminen on sallittua, "ok", mutta lapsi tarvitsee tiedon siitä, mistä vanhemman ärtymys johtuu, onko syy esimerkiksi hänen käytöksessään vai ei. Tätä hän itse yritti painottaa omalle jälkikasvulleen.
Tytär Elina Sinkkonen vahvistaa isänsä sanoman. Sinkkonen työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja kommentoi isäänsä ensimmäistä kertaa julkisuudessa sitten lapsuusvuosien.
– Kyllä hän ärähti meille silloin tällöin. Tiesin hyvin, missä rajat kulkevat ja millainen käytös aiheuttaa tiukkasävyisen vastalauseen, Elina Sinkkonen kertoo.
– Kaiken kaikkiaan hän on kuitenkin ollut todella hyvä isä, tukenut kaikissa elämän tärkeissä päätöksissä. Suomalaisista miehistä ajatellaan usein, että he ovat jäykkiä eivätkä he osaa puhua tunteistaan. Tässä suhteessa isä on sellaisella positiivisella tavalla erilainen mies.