– Maalaan elääkseni. Kun työskentelen, en mieti lainkaan teosten myöhempää kohtaloa, esimerkiksi mahdollista myyntiä. Jos sellaista alkaisin pohtia, luovuus tyrehtyisi.
Taidemaalari Mika Vesalahti on ehtinyt maalata 30-vuotisen uransa aikana satoja teoksia, niin paljon, ettei itsekään tiedä kokonaismäärää. Osa tauluista on mennyt kaupaksi, joitain on päätynyt Kansallisgallerian kokoelmiin, mutta ylivoimainen enemmistö on yhä taiteilijan hallussa.
Vesalahden kaksi varastoa pullistelevat maalauksista, joista moni on varsin suurikokoisia.
– Varastotila ei tahdo riittää. Ja jos sitä on tarjolla, on se kallista. Teoksia syntyy uran aikana valtava määrä, eikä niille löydy sijoituspaikkaa. Säilytystilan puute on suuri, konkreettinen ongelma, joka puhuttaa taiteilijapiireissä.
Viisikymppinen taiteilija on alkanut myös miettiä, mitä laajalle elämäntyölle tapahtuu hänen kuolemansa jälkeen.
– Minulla on kaksi lasta. Toki olen miettinyt, jätänkö heille kauhean taakan kannettavaksi. Velvollisuuden varastoida ja hoitaa kaikki tämä. Jotenkin asia pitäisi hoitaa niin, ettei rasite ole kohtuuton, vaan mieluinen. Vielä en ole kuitenkaan keksinyt ratkaisua ongelmaan.
"Pieni osa taiteilijoista kaupallisesti kiinnostavia"
Mika Vesalahti ei ole yksin ongelmansa kanssa. Suomessa on noin 2500 ammattikuvataiteilijaa. Heistä vain pieni osa on kaupallisessa mielessä kiinnostavia, arvioi johtava intendentti Mikael Schnitt Hagelstamin huutokauppakamarista.
– Meillä on paljon taiteilijoita, jotka eivät ole uransa aikana myyneet kovin paljon, vaan ovat maalanneet enemmän itselleen. Voi olla pieni riesa, mitä kokoelmalle tapahtuu taiteilijan kuoleman jälkeen. Kuka sukulaisista kantaisi vastuun kokoelmasta ja siihen liittyvistä kustannuksista?
Hagelstam ottaa toisinaan myyntiin edesmenneen taiteilijan laajankin kokoelman. Kevään aikana huutokauppakamari järjestää taiteilija Christina Snellmanin noin 70 teoksen muistonäyttelyn, joka päättyy huutokauppaan.
– Kokoelmalla täytyy olla rahallista arvoa, jotta ottaisimme sen myyntiin. Kovin usein emme tällaista tee, sanoo Mikael Schnitt.
Huutokaupan järjestäminen ei ole myöskään ilmaista, joten perikunta joutuu miettimään tarkkaan, onko taidekokoelman kauppaaminen lopultakaan kannattavaa.
Lahjoitus on museolle kuluerä
Jos taidekokoelman myynti tuntuu vaikealta, voisiko kaiken antaa ilmaiseksi pois, lahjoittaa vaikkapa paikalliseen taidemuseoon? Mikael Schnitt muistaa, kuinka kuvanveistäjä Harry Kivijärven kokoelma päätyi lahjoituksena Mänttään, Serlachiuksen taidemuseon kokoelmiin. Vantaan taidemuseossa kuitenkin jarrutellaan.
– Iso lahjoitus vaatii paljon työtä - dokumentointia, inventointia, sijoittamista kohteisiin. Meillä on tasan yksi ihminen hoitamassa taidekokoelmaamme, johon kuuluu jo nyt yli 10 000 teosta, sanoo Vantaan taidemuseon johtaja Kati Huovinmaa.
– Myös tilanpuute aiheuttaa ongelman. Varastoihimme mahtuu vain rajallinen määrä taidetta.
Täysin mahdotonta kokoelman saaminen taidemuseoon ei kuitenkaan ole.
– Keräämme pääasiassa suomalaista aikalaistaidetta. Jos kokoelma on taiteellisesti kiinnostava ja se sopii kokoelmapolitiikkaamme, niin mikä ettei.
Vantaalla on kolmen taiteilijan kokoelmat, muun muassa paikallisen taiteilija-keräilijän Risto Vilhusen noin 6000 teoksen kokonaisuus.
– Saimme Vilhusen kokoelman inventointiin ja säilyttämiseen ulkopuolista apua. Ilman sitä emme olisi pystyneet kokoelmaa vastaanottamaan, ainakaan tässä aikataulussa, arvelee taidemuseon johtaja Kati Huovinmaa.
Oman työn tuhoaminen kirpaisee
Taidemaalari Mika Vesalahti on säilyttänyt käytännössä kaiken maalaamansa.
– Joitain olen uusiokäyttänyt, maalannut kerroksia vanhan teoksen päälle. En kuitenkaan ole varsinaisesti tuhonnut teoksiani. Ajattelen niin, että kaikki tekemäni on kuin osa verenkiertoani. Vaikka joukossa on laadullisesti huonompaakin materiaalia, muodostavat teokset kokonaisuuden.
– Vanhemmat teokset toimivat myös uuden virikkeinä.
Oman taideteoksen tuhoaminen ei ole helppo juttu. Joskus ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta.
– Tiedän vanhempia taiteilijoita, jotka ovat tuhonneet taidettaan. Syynä on saattanut ollut turhautuminen tai ihan käytännön pakko: säilytystilaa ei ole, sanoo Mika Vesalahti.
Myös Hagelstamin intendentti Mikael Schnitt on törmännyt tuhottuihin taideteoksiin.
– Christina Snellmanin kokoelmassa oli teoksia, joista oli vain kiilakehykset jäljellä. Taiteilija oli tuhonnut taulunsa stanley-veitsellä. Mielestäni se on hyvä tapa, jos ei ole tyytyväinen teokseensa eikä halua säilyttää sitä jälkipolville. Ulkopuolinen, lähisukulainenkaan ei pysty ottamaan vastuuta siitä, mikä on säilyttämisen arvoista ja mikä ei.
Kaikki taide jättiläisvarastoon?
Suomen 2500 ammattitaiteilijaa synnyttävät usein vuosikymmeniä kestävän uransa aikana varovaisenkin arvion mukaan useita kymmeniä tuhansia teoksia. Ovatko ne kaikki säilyttämisen arvoisia?
– Se on filosofinen kysymys, johon ei ole yhtä vastausta. Sitä joutuvat miettimään sekä taiteilija, perikunta että koko yhteiskunta, sanoo taidemaalari Mika Vesalahti.
– Hollannissa oli kokeilu, jossa kaikki tiettyinä vuosina tehty taide tallennettiin valtavaan varastoon. Olisi aika jännä ajatus, että kaikki Suomessa tehty taide löytyisi tuolta jostain perusgraniitin sisältä, Vesalahti visioi.
– Jatkokysymys on tietenkin se, näkeekö kukaan graniittiluolaan piilotettuja maalauksia. Taidetta tehdään nähtäväksi. Kuka löytää ja valikoi sen, mitä taidetta ihmisille tarjotaan – se on peruskysymys.
– Vaikka kannan huolta siitä, millainen romuvarasto lapsilleni jää taakaksi, haluan ajatella myönteisesti: taiteella on kuitenkin arvoa, eikä se ole ongelmajätettä.