Suomalaisessa mäkihypyssä on jo useamman vuoden hoettu samaa mantraa: ”Pohja on nyt saavutettu, mutta tästä on vain yksi suunta – ylöspäin”. Valitettava tosiasia on, että vaikkapa kuusi vuotta sitten saavutetut tulokset kelpaisivat tällä hetkellä varsin erinomaisesti.
Sanotaan, että mäkihyppy on muuttunut. Tämä on totta vain osittain. Välineet ja säännöt ovat muuttuneet, mutta eniten ovat muuttuneet lajin urheilijat ja ajatusmaailma mäkihypystä huippu-urheiluna ympäri Eurooppaa.
Mäkihyppy lajina ei sinänsä ole muuttunut, se on kehittynyt, mutta suomalaiset eivät ole tässä kehityksessä pysyneet mukana. Miksi näin on tapahtunut? Se onkin sitten jo vaikeampi kysymys.
Taloudelliset resurssit ja niiden käyttö
Vuonna 2008 mäkihypyn talous romahti. Tästä alkoi lajin liukuminen kohti turvattomuuden aikakautta. Lajijohtajalle annettiin potkut ja toimi lakkautettiin. Vuonna 2009 lopussa mäkihyppy ja yhdistetty päätti organisoitua omaksi yhdistykseksi Matti Sundbergin luoman strategian mukaisesti. Syntyi Finnjumping Ry. Jo valmiiksi vaille johtajaa jäänyt lajiryhmä menetti sen viimeisenkin tukiverkon ympäriltään.
Mitä tapahtuu myyntiorganisaatiolle, jos ei sitä johdeta tai pystytä johtamaan? Mitä tapahtuu tekijöille, jos heihin ei panosteta? Mitä tapahtuu, jos strategia on epäselvä, sitä ei noudateta tai pahimmassa tapauksessa sitä ei ole ollenkaan?
Kaikki kunnia Finnjumping Ry:n johtokunnalle, joka yritti auttaa maajoukkueita ja nuorisoryhmiä parhaansa mukaan, mutta oman työn ohella tehty järjestötyö ei valitettavasti millään riitä. Ulkoistettu varainhankintayritys teki toki parhaansa, mutta samassa suhteessa kun urheilulliset tulokset heikkenivät, katosivat myös nollat yhteistyösopimussummien perästä.
Kuten tiedämme, huippu-urheilu on tulos-tavoitteellista työtä siinä missä työ esimerkiksi myyntiorganisaatioissakin. Mitä tapahtuu myyntiorganisaatiolle, jos ei sitä johdeta tai pystytä johtamaan? Mitä tapahtuu tekijöille, jos heihin ei panosteta? Mitä tapahtuu, jos strategia on epäselvä, sitä ei noudateta tai pahimmassa tapauksessa sitä ei ole ollenkaan? Vastaus lyhykäisyydessään: tekijät voivat pahoin painostavassa työyhteisössä eikä tulosta synny.
Vuosina 2003–2007 Suomen mäkijoukkueeseen kuului urheilijoiden lisäksi jokaisessa maailmancupin kilpailussa päävalmentaja, kaksi apuvalmentajaa, fysioterapeutti ja kaksi huoltomiestä. Kauden päätapahtumissa mukana oli myös lajijohtaja ja lääkäri. Jokaisen rooli oli tärkeä niin reissuissa kuin kotimaassakin ja samalla tasapainotettiin kaikkien työtaakkaa pitkän kauden aikana.
Myös B-maajoukkueessa oli kaksi päätoimista valmentajaa. Koneisto oli kunnossa ja tsemppasi toinen toistaan. Oltiin aidosti ylpeitä siitä, mitä tehtiin. Saatiin sopivasti piiskaa, kun siihen oli aihetta, ja mikä tärkeintä, paljon tukea. Tämä välittyi suoraan myös itse urheilijoille.
Vanha sanonta ”rakkautta ja rajoja” ei ole yhtään hullumpi tässäkään yhteydessä. Kyllä työllä pitää olla merkitys ja tekijällä tunne siitä, että häntä arvostetaan.
Tehtiin yhteistyötä Jyväskylän Yliopiston, silloisen Suomen Teknillisen Korkeakoulun ja Tampereen Teknillisen Yliopiston kanssa. Mäkihypyn budjetti oli 1,2 miljoonaa euroa, josta toiminnallinen budjetti noin 800 000 euroa. Kuulemani mukaan nyt vuonna 2016 budjetti on neljännes tästä. Asian ydin on siinä, että päävalmentajalla oli tuolloin mahdollisuus tehdä päätöksiä ja reagoida heti, kun siihen oli tarvetta, eikä ensimmäisenä aloittaa rahankeruu niiden toteuttamiseksi.
Ensimmäinen suuri mullistus hyppypuvuissa tapahtui kaudella 2002–03. Itävalta yllätti kaikki housut kintuissa, kun se saapui ensimmäisiin kansainvälisiin kilpailuihin ylisuurilla ja erikoisin leikkauksin varustettujen pukujen kanssa. Tähän reagoitiin Suomessa välittömästi. Valmennusjohdosta Kari Pätäri laitettiin periaatteessa päätoimisesti keskittymään hyppypukuihin.
Ensimmäiset uudet versiot puvuista olivat käytettävissä ennen joulua ja mäkiviikkoon mennessä etumatkaa oli saatu kiinni jo niin paljon, että Janne Ahonen tuli ja voitti koko mäkiviikon. Väitän, että helmikuisissa MM-kisoissa Suomen joukkueella oli jo etulyöntiasema kaikkiin muihin. Projekti maksoi, mutta se oli mahdollinen, koska resurssit antoivat myöden, eikä yhdenkään A-maajoukkuehyppääjän tarvinnut miettiä kustannuksia, vaikka pukuja tuli laatikkokaupalla lähes joka viikonloppu.
Tästä kaudesta alkoi varustekehittely ja myös kontrollointi mäkihypyssä laajempana kuin koskaan. Mukaan tulivat pukujen lisäksi sukset, monot ja siteet. Tekijät saivat keskittyä tuloksen tekemiseen ja ympärillä oleva koneisto piti huolen rattaitten pyörimisestä.
Käännekohta vuonna 2007
Suurimman tulonlähteen mäkihypyn talouteen on tuonut niin sanottu EBU-raha eli Euroopan yleisradioliiton kanssa neuvoteltava sopimus, joka tarkoittaa eri Hiihtoliiton alaisten lajiliittojen kesken jaettavaa TV-sopimus rahaa. Aikoinaan sopimus oli sidottu dollariin, nykyään vastaavaa EBU-sopimusta ei enää ole. Vuosina 2004–2007 kurssimuutokset johtivat siihen, että mäkihyppy menetti noita rahoja 1,2 miljoonaa euroa eli keskimäärin 300 000 €/vuosi.
Kun aivan totuttua menestystä ei tullutkaan ja Liberecin MM-kisoissa jäätiin ilman mitalia, oli maaperä suotuisa kaiken maailman arvostelijoille. Ei oltukaan enää ”ME”, vaan oli ”ne” ja oli ”niitä”.
Menestys ja medianäkyvyys takasivat kuitenkin sen, että yhteistyösopimuksilla saatiin vaje paikattua ja toimintaa oli mahdollista jatkaa samoilla resursseilla. Elettiin kuitenkin veitsenterällä, ja kun edellisvuosien tapaista sopimuspottia ei saatukaan kasaan enää vuonna 2008, alkoi homma luisua käsistä.
Jossain kohtaa alkoi eläminen yli varojen ja velkaantuminen kiihtyi. Alkoi kustannusten karsiminen, jota on jatkunut tähän päivään asti. Tulokset ovat heikentyneet ja varojen keräämisestä on tullut entistä haastavampaa.
Vuosina 2008–2010 Janne Väätäinen sai tämän romahtaneen taloustilanteen silmilleen. Kaiken kruunasi juuri ennen kauden alkua suoran esimiehen potkut ja yhtäkkiä Väätäinen huomasi jääneensä joukkueineen täysin yksin. Sekä valmentajat, urheilijat että Finnjumpingin hallitus joutuivat erittäin kovan paineen alle. Kun aivan totuttua menestystä ei tullutkaan ja Liberecin MM-kisoissa jäätiin ilman mitalia, oli maaperä suotuisa kaiken maailman arvostelijoille. Ei oltukaan enää ”ME”, vaan oli ”ne” ja oli ”niitä”.
Tästä alkoi turvattomuuden ja vastakkaisasettelun aika, joka jatkuu edelleen. Väätäinen kyllästyi alati pienentyviin resursseihin, pakkasi tavaransa ja suuntasi Japaniin, jossa on jatkanut hienoa työtään muun muassa Noriaki Kasain kanssa. Tässä kohtaa oli näkyvissä jo niin paljon erimielisyyksiä pienessä mäkipiirissä, että itse esitin ensimmäistä kertaa ulkomaalaisen valmentajan pestaamista mäkijoukkueen johtoon. En siksi, ettei tietämystä löytyisi Suomesta, vaan siksi, että se voisi rauhoittaa keskusteluja.
Tahtotilani oli jo aikaisemmin liittää Pekka Niemelä maajoukkueeseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Menetimme hänet Ranskalle, jossa hän teki hyvää työtä vuodesta 2006 lähtien. Päästessään Suomen päävalmentajaksi vuonna 2010 mäkihypyn lilliputtimaa Ranskan jälkeen, oli Niemelän omat kuvitelmat ja tavoitteet varmasti huipussaan. Vaikka resurssit olivat paljon pienemmät kuin hän varmasti ennakkoon ajatteli, osasi Niemelä neuvotella ja vaatia ympärilleen osaavan taustajoukon. Ylimitoitetut resursseihin nähden, sanoivat monet, mutta menestymiseen välttämättömät.
Tulostaso olikin alkuun hieno ja kulminoitui Kuopion maailmancupin kaksoisvoittoon joulukuussa 2010. Sitten alkoi tapahtua ikäviä asioita. Tuli loukkaantumisia ja loppuivat viimeisetkin rahat. Tietotaitoa, jota kyllä oli, ei pystytty hyödyntämään. Tilalle tuli selittely ja lopuksi uskonpuute, joka näkyi kaikista ja kaikkialle. Arvostelijat saivat lisää vettä myllyynsä ja ristiriidat kärjistyivät.
Niemelä sinnitteli hatun noston arvoisesti tehtävässä neljä vuotta ja tästä yli puolet valtavan paineen alla. Hän jäi yksin pitämään joukkueensa puolia niin median kuin yhteistyökumppaneidenkin edessä. Taustalla satoi kritiikkiä lajin sisältä ja ulkoa. Tällä oli totta kai suora vaikutus koko joukkueeseen. Paineen alla tehtiin varmasti vääriäkin ratkaisuja, mutta se on inhimillistä.
Valtamaasta lilliputiksi kaikilla mittareilla
Olenko minä sitten oikea ihminen jakelemaan neuvoja tai edes ottamaan kantaa? Sitä kuuluisaa yhtä ja oikeaa ei yksinkertaisesti ole tässä tilanteessa olemassakaan. Tarkoitusperäni ei ole sanella, arvostella tai provosoida. Tiedän, että lajin parissa tekee suuri joukko ihmisiä pyyteetöntä työtä, täysin vapaaehtoisesti, korvausta saamatta ja sitä edes pyytämättä. Mäkiä pidetään kunnossa ja juniorivalmennus on hyvissä käsissä. Olen kuitenkin elänyt rakkaudesta lajiin enemmän tai vähemmän koko elämäni, joko hyppääjänä, valmentajana tai asiantuntija-kommentaattorina. Minä yksinkertaisesti välitän ja minua kiinnostaa. Niin tekee Suomessa moni muukin.
Laji on kehittynyt, mutta Suomessa sen toimintaympäristö on muuttunut menestysvuosista. Valtamaasta on tullut lilliputti kaikilla mittareilla.
Harmikseni ainoa liittojohtoinen tilaisuus, johon minut on kutsuttu huhtikuun 2008 jälkeen keskustelemaan mäkihypyn tilasta, oli kevättalvella 2014. Keskustelua sinänsä ei tässäkään palaverissa tosin käyty, vaan eräs johtavassa asemassa ollut henkilö lateli esityksen siitä, miten suomalaista mäkihyppyä lähdetään viemään eteenpäin ja keiden johdolla. Tilaisuuteen kutsutuista ainakin allekirjoittaneelle ja Hannu Lepistölle jäi epäselväksi, miksi edes olimme kutsuttuina paikalla.
Yllätys oli vieläkin suurempi, kun seuraavana keväänä tämäkään päätös ei pitänyt, vaan Jani Klinga nimitettiin päävalmentajaksi. Tosin tämä oli ehdottomasti mielestäni parempi vaihtoehto kuin tuossa kokouksessa läpi runnottu esitys. Hyvää oli myös se, että Klinga sai rinnalleen Kari Ylianttilan, joka on tunnettu tiukkana toiminnan miehenä ja omaa 30 vuoden kansainvälisen valmentajakokemuksen. Hänen roolinsa jäi valitettavasti vain epäselväksi, ainakin näin sivustaseuranneelle. Johtajan rooli ei ole ulospäin näkynyt mitenkään. Myös median edessä valinnat, kritiikkiin vastaaminen ja kaikki muutkin kysymykset ovat jääneet Klingan vastuulle.
Tämä kaikki edellä esitetty on ainoastaan taustaa sille, mitä viimeisen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut. Se on mennyttä ja historiaa, mutta tärkeää sellaista, jotta pystymme näkemään asiat laajemmin kuin vain lajin sisällä tapahtuneena prosessina. Laji on kehittynyt, mutta Suomessa sen toimintaympäristö on muuttunut menestysvuosista. Valtamaasta on tullut lilliputti kaikilla mittareilla. Harrastajamäärät, olosuhteet, menestys ja taloudelliset resurssit ovat romahtaneet. Tosiasia on, että samalla on romahtanut myös suomalaisen mäkimiehen itseluottamus.
Tällä hetkellä meillä ei ole yhtään ammattihyppääjää miehissä. Kenenkään tulotaso mäkihypystä ei riitä elättämään itseään, saati perhettään. Kaikki välinekulut maksetaan itse tai ainakin niiden ostamiseen tarvittava raha tulee jostain muualta kuin lajiliitolta. Ei ole ihme, jos tulee hieman toisarvoinen olo, kun Norjan joukkuetta mäkiviikolla seuraa täysin räätälivarustein sisustettu bussi mukanaan palkattu ompelija ja 80 metriä erilaisia pukukankaita.
Tällä tasolla mäkihypyssä maailmantasolla mennään. Ei ole ihme jos kilpailutilanteessa tulee ”vähän liikaa yritystä”, kun tietää jo lähtökohtien olevan täysin eri sarjasta. Maailmancupin kilpailuja pykälää alemmalla tasolla (Continental Cup eli COC) urheilijat maksavat myös matkat ja majoituskulut pääsääntöisesti itse. Jos tulosta ei pariin vuoteen tule, ei ole ihme, että itsensä kouluttaminen tai työelämään siirtyminen alkaa tulla usealla mieleen jo hyvin varhaisella iällä.
Miten tästä eteenpäin?
Rahako siis ratkaisee kaiken? Ei kaikkea, mutta se on oleellinen osa yhtälössä. Vielä suurempana uhkana uudelle nousulle näen johtamisen puutteen koko suomalaisessa mäkihypyssä. Tämä puute pitää elossa, niin sosiaalisessa kuin muissakin medioissa riehuvan epämääräisen keskustelun ja huutelun siitä, mitä tulisi tehdä.
Norjalainen mäkihyppy oli samassa tilanteessa 2000-luvun alussa kuin Suomi nyt.
Vuosien saatossa on haukuttu niin vanhat kuin uudetkin valmentajat ja kotisohvalla on kuvanauhoja hidastellessa keksitty, miten yksinkertaisesti homma olisi käännettävissä. Vielä, jos on tullut luettua pari biomekaniikan kirjaa, niin on vaikea ymmärtää, miten väärin voidaankaan tehdä asioita. Lepistö, Ylianttila, Kojonkoski, Väätäinen, Niemelä ja Klinga ovat valmentajia, jotka ovat vuosikymmeniä olleet päivittäin kansainvälisen mäkihypyn kanssa tekemisissä.
Luulevatko ihmiset tosiaan, ettei heillä ole tietoa siitä, miten laji on kehittynyt? Eivätkö he tiedä, mitä ominaisuuksia huipulle pääseminen vuonna 2016 vaatii? Kyllä he tietävät, suomalainen mäkikansa ei enää vain luota siihen, koska mediassa suurinta ääntä käyttävät kotisohvavalmentajat. Internetin syövereistä löytyy kyllä hyviäkin ideoita, ikävä kyllä niiden esittämisen sävy on usein liian ehdoton. Äärimmäisyytenä eräs viikoittain kotimaisessa mediassa mäkihyppyasiantuntijana esiintyvä valmentaja totesi pari viikkoa sitten twitter tilillään rakentavasti: ”Suomalaiset eivät osaa hypätä eivätkä valmentaa”. Tämä sisältäpäin myrkyttäminen mäkijohtajan olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten.
Norjalainen mäkihyppy oli samassa tilanteessa 2000-luvun alussa kuin Suomi nyt. Mika Kojonkoski meni Norjaan ja tuli lähes messiaana pois. Hän nosti lajin pohjamudista Norjan seuratuimmaksi urheilulajiksi. Tämän kaiken hän teki suomalaisilla ja maailmalta oppimillaan keinoilla. Samalla hän kasvatti seuraajansa Alexander Stöcklin. Luuleeko tämä epäileväinen kansa, että Norjassa on Kojonkosken ajan jälkeen muutettu harjoittelua radikaalisti? Ei, päinvastoin. Siellä kunnioitetaan edelleen Kojonkosken näyttämää linjaa, fyysistä ja henkistä vahvuutta, omistautumista ja kovaa työtä. Ei tämä sen ihmeempää vaadi.
Kohti kotikisoja
Mikäli mäkimaajoukkueen valmentajia ollaan taas kerran vaihtamassa, niin on allekirjoittaneen helppo yhtyä siihen, että päävalmentajan tulisi olla ulkomaalainen. Mika Kojonkoskea lukuun ottamatta, en usko riittävää auktoriteettia Suomesta löytyvän. Mutta kuka huippuvalmentaja tai huipulle haluava valmentaja haluaa tulla tänne, jos edessä siintää mitä todennäköisimmin ammatillinen itsemurha? Riittävät resurssit pitäisi taata jo neuvotteluvaiheessa, mikä tarkoittaa nykyisen budjetin vähintään tuplaamista.
Kotikisat ovat edessä tasan vuoden päästä. Reilussa puolessa vuodessa olisi rakennettava mäkijoukkue, jolla on edes teoreettinen mahdollisuus pärjätä, jotta päästään edellisten MM-kisojen yleisömääriin.
Hiihtoliiton puheenjohtaja Jukka-Pekka Vuori ja toiminnanjohtaja Mika Kulmala hykertelivät kauden alla, miten Hiihtoliitto teki jo toisen vuoden peräkkäin positiivisen tuloksen. Hienoa, mutta minkä kustannuksella? Jos joskus pitää ottaa taloudellisia riskejä ja panostaa johtajuuteen, niin nyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Tommi Nikunen