Taksinkuljettajan päivä koostuu erilaisista näytöksistä. Ovet käyvät, ihmiset vaihtuvat ja dialogi muuttuu. Keväällä taksikuskin arki tulee näkyväksi myös suuremmalla näyttämöllä, kun Patomäen Pavarotti -monologin esitykset alkavat Mikkelin teatterissa. Ilmari Rajolan kirjoittaman näytelmän pääosassa, laulavana taksikuskina, nähdään Risto Kopperi. Luvassa on lauluja Reino Helismaan kupleteista oopperaan.
– Näytelmässä on esillä taksinkuljettajan elämän koko kirjo, hauskuuksineen ja raakuuksineen, Kopperi kertoo
Näytelmä on tiukasti kiinni ajassa, sillä laajemmalla tasolla se kertoo näytelmän ohjaajan, Helena Rytin mukaan yksinäisyydestä.
– Sitä käsitellään näytelmässä asiakkaiden kautta, mutta päähenkilökin on loppujen lopuksi aika yksinäinen ihminen, sillä hänelle ei ole päässyt syntymään perhesuhteita. Laulu on hänelle yksi pakokeino, toinen on julmettu kahvinjuonti.
Rydin mukaan näytelmässä on tragikoomisia piirteitä. Sen tarkoitus ei ole vain naurattaa.
– Vanhempana keski-ikäisenä naisena haluan, että mummot itkevät, koska itsekin itken.
Laulavan taksikuskin rooli on Kopperille luotu
Ajatus taksinkuljettajan työn tuomisesta parrasvaloihin kyti Kopperin päässä pitkään. Sytykkeenä toimivat näyttelijän muistot omista taksinkuljettajan ajoistaan Lahdessa neljännesvuosisata sitten. Näytelmään on saattanutkin livahtaa joitain omaelämäkerrallisia elementtejä.
– Näytelmässä on samantyyppisiä asioita, mitä on tapahtunut itselleni. Ehdin kuitenkin 25 000 kuljetusta ajamaan. Siellä on ne kyytien perustyypit: on rehvakkaat asiakkaat, joilla rahaa riittää ja sitten ne, joilla on vähän hankaluuksia.
Kopperilla riittää muistoja taksikuskin uraltaan laidasta laitaan. Parhaimmat muistot liittyvät kyydityksiin sairaalan synnytysosastolle.
– Sitten on näitä ikävämpiä muistoja. Joskus on pelätty ja juostu puukkoa karkuun. Kaikkea mahdollista on koettu.
Taksikuskin työssä on Kopperin mukaan oma hohtonsa, sillä yksikään päivä ei ole samanlainen. Aika ajoin mieleen hiipiikin ajatus, pitäisikö parrasvalot vaihtaa ratin kääntelyyn.
– Kun tässä työssä ensi-ilta lähestyy, tulevat niin sanotusti ammatinvaihtoviikot ja alkaa miettiä, että vieläkö sitä lähtisi ajamaan taksia. Mutta en lähde. Siinä ammatissa on myös kääntöpuolensa – pitkät työvuorot, jatkuva yötyö ja valvominen.
Monologi asettaa omat haasteensa näyttelijälle
Kopperi nauttii lavalla olemisesta yksin. Rytmittäminen on pitkän uran tehneen näyttelijän mukaan yksinkertaisempaa yksin, ja yleisöä on helpompi viedä tunnetilasta toiseen. Monologeissa on kuitenkin myös kääntöpuolensa.
– Jos menee hyvin, voi olla tyytyväinen. Jos ei mene, niin syy on itsessä. Yksinään olemisessa raadollista on se, että ketään muuta ei voi syyttää.
Monologi tarjoaisi periaatteessa mahdollisuuden improvisaatioon, mutta käytännössä se olisi Kopperin mukaan haasteellista. Hän yrittääkin pitäytyä tekstissä, joka on laadittu.
– Improvisoinnissa käy helposti niin, että asiat rönsyilevät ja kokonaisrytmi kärsii. Pahimmillaan yleisö huomaa, että nyt mentiin jonnekin ihan muualle.
Yksinpuhelu lavalla edellyttää valtavan repliikkimäärän opettelua. Kopperin mukaan näytelmää onkin harjoiteltu miltei tauotta viimeiset kaksi kuukautta.
– Kun ensi-ilta alkaa lähestyä, paine alkaa kasvaa tällaisessa monologinäytelmässä.