Vanhemmat ulkoistavat kasvatustehtäväänsä harrastuksille, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen.
Lappeteläisen mukaan suuri osa levottomasti oirehtivista lapsista kärsii pikemminkin liian kiireisistä vanhemmista kuin aivoperäisistä oireista.
– Nykyisin puhutaan hirveän paljon näistä tarkkaavaisuushäiriöistä ja adhd-ilmiöstä. Sanoisin, että monilta lapsilta, joita ehkä vähän ulkokohtaisesti diagnosoidaan tähän suuntaan, puuttuu vanhemmuutta taustalta.
– Aina pitäisi kontrolloida tämä puoli ja tehdä vanhemmuuden hyväksi jotain, ennen kuin mennään liikaa höpöttämään jostain aivoperäisten ongelmien olemassaolosta. Lapsi rauhoittuu, kun hänen kanssaan ollaan keskittyneesti ja häneen panostetaan, tämä on lähtökohta.
Siinä on vain se huono puoli, että lapsi jää yksin pahan olonsa ja yksinäisyytensä kanssa.
Risto Lappeteläinen
Lappeteläisen mukaan lapsi tarvitsee vanhemmuutta, joka on toisaalta lapseen samaistuva, tukea antava ja lapsen turvallisuutta lisäävä läsnäolo, ja toisaalta rajoja ja pelisääntöjä korostava. Molemmissa puolissa on ongelmia.
– Vanhemmilla on kiire. Niillä, jotka ovat töissä, on kiire. Niillä vanhemmilla, joilla työtä ei ole, on huoli toimeentulosta ja jatkuvuudesta. Nykymaailma kaikessa epävarmuudessaan ja ennustamattomuudessaan on viemässä vanhemmuutta alaspäin.
Kiire näkyy perheessä kuuntelemattomuutena tai ulkokohtaisena läsnäolona.
– Vuorovaikutus on osana kaikkea – osana syömistä, pukemista, nukkumaan menemistä, osana leikkiä. Mutta sen lisäksi kannattaisi ihan pysähtyä viikoittain kuuntelemaan lasta syvemmin. Istua ja kuunnella mitä hänellä on mielessään, mistä hän haluaisi kertoa ja millä lailla vanhempi voisi asettautua lapsen tueksi.
Rajoja, rakkautta ja aikaa
Toinen puoli lapsen kanssa viestinnästä on rajojen ja pelisääntöjen asettaminen.
– Siinä pitää olla jotenkin määrätietoisempi ja tiukempi, että lapsi tekee sovitut asiat ja huolehtii velvollisuuksistaan, joiden pitää olla ikään ja kehitystasoon nähden sopivia. Tämä tuntuu olevan yksi haaste vanhemmilla. Vanhemman pitäisi jaksaa tehdä molemmat ulottuvuudet, tukea antava puoli ja rajoja luova puoli.
Ne, jotka tohtivat miettiä lapsen tunne-elämää, ovat sitä mieltä, että nykykulttuuri on hiukan ahdistuspakoinen.
Risto Lappeteläinen
Kiire ja ulkokohtainen läsnäolo ei ole vain vanhempien ongelma. Lapsen maailmassa olevia aikuisia ovat myös opettajat ja monet muut.
– Jos opettaja on liian kiireinen ja stressaantunut, niin lapsi saattaa olla levoton luokkayhteisössä. Joskus opettajallakin voi mennä liian lujaa ja hänen pitäisi pysähtyä lapsen äärelle. Monessa tilanteessa se on rauhoittanut lasta merkittävästi.
Yhteinen aika harrastusten edelle
Vanhemmat lukevat oppaista, kuinka käyttäytyä lapsensa kanssa ja yrittävät noudattaa ohjeita. Lappeteläisen mukaan oppaiden perusteella tulee tekemällä tehty ja päälle liimattu, keinotekoinen tunnelma, johon lapsi ei oikeasti voi samaistua. Lappeteläinen lainaa englantilaista psykoanalyytikko David Winnicottia.
– Hän aina neuvoi ihmisiä ja asiantuntijoita, että tehkää niin kuin teistä tuntuu, tehkää niin kuin sisin teissä johdattaa. Antakaa sen tunnelman ohjata, mikä teissä syntyy lapsen kanssa ja kuunnelkaa sitä. Myös rajojen luomisen puolella, ei vain turvan luomisen puolella. Itseensä luottaminen ja itsensä kuuntelu on hyvän vuorovaikutuksen, käskemisen ja rajojen luomisen pohjana ehdottoman tärkeää, sanoo Lappeteläinen.
Kiireinen vanhempi myös pyrkii luovuttamaan tai sysäämään vastuutaan vanhemmuudesta harrastuksille. Lapsen päivät täytetään kaikesta kivasta ja hienosta, jonka kuvitellaan kehittävän lasta.
– Mutta lapset nauttisivat hyvin paljon puuhastelusta kotona, kiireettömästä vuorovaikutuksesta. Jos ei ole mihinkään muuhun aikaa kuin puuhasteluun ja kiireettömään vuorovaikutukseen, niin suosittelisin mieluummin sitä kuin niitä hienoja harrastuksia, koska se yhteisyys vanhempien kanssa on kaikkein tärkeintä lapselle.
Vanhemmuudesta pakenemista ja sen väistelyä Lappeteläinen pitää osittain kulttuurillisena ilmiönä.
– Ne, jotka tohtivat miettiä lapsen tunne-elämää, ovat sitä mieltä, että nykykulttuuri on hiukan ahdistuspakoinen. Halutaan tehdä lääketiedettä vähän kaikesta, paniikkioireet ovat lääketieteellistä, lapsen tarkkavaisuushäiriö on aivopohjaista. Silloin ei tarvitse puhua vanhemmuudesta, ei tarvitse puhua ikävistä ilmiöitä, ei tarvitse kohdata sitä ahdinkoa. Siinä on vain se huono puoli, että lapsi jää yksin pahan olonsa ja yksinäisyytensä kanssa.
Lappeteläinen kannustaa vanhempia miettimään omaa itseään ja oman ajan ja rajojen riittävyyttä.
– Sillä päästään tosi pitkälle. Nykyään mennään liian paljon siihen suuntaan, että kaikki olisi jotenkin vuorovaikutuksesta riippumatonta. Mutta juuri vuorovaikutuksen puutteista suurin osa lasten ongelmista ja avun tarpeesta juontuu. Siitä pitäisi uskaltaa puhua enemmän.