Sysimustaksi maalatun kuution korkeus on kaksi metriä. Kun kuutioon astuu sisälle, tuntee uponneensa pimeyden ytimeen. Sitten jostakin alkaa kuulua häiritseviä, läpitunkevia ääniä. Strobovalot vilkkuvat ja jättävät silmäpohjaan ohuita valkoisia salamajälkiä. Pakokauhu, ehkä se olisi oikea sana kuvaamaan hetkeä, joka jatkuu ja jatkuu. Kuolema tuntuu kulkevan ihan vieressä.
Tällainen on Mikko Rekosen (s. 1985) installaatio Panic, jonka tarkoituksena on simuloida paniikkihäiriötä. Rekosella itsellään on kokemusta sekä paniikkihäiriöstä, masennuksesta, unettomuudesta ja totaalisesta romahduksesta, joka vei hänet viikoiksi sairaalahoitoon. Romahdus tutustutti nuoren taiteilijan myös mielialalääkkeiden loputtomaan viidakkoon. Nyt nuo lääkkeet ovat siirtyneet Rekosen suurikokoisiin öljyvärimaalauksiin.
– Kyse on omaelämänkerrallisesta teemasta. Olen maalannut tauluihini lääkkeitä, jotka ovat minulle tuttuja tai joita olen käyttänyt itse. Päällimmäinen asia näissä töissä on se, kuinka yleisesti Suomessa käytetään mielialalääkkeitä ja kuinka lähellä omaa elämääni tuo asia on.
Temesta 1 mg. Levozin 25 mg. Mirtazapin 30 mg. Tällaiset nimet kummittelevat esimerkiksi Insomnia-maalauksessa.
– Temesta on rauhoittava lääke ahdistuneisuushäiriöön. Sitä käytetään vain lyhytaikaisesti, Rekonen taustoittaa.
Mielialalääkitty Suomi
Rekosen teoksista paistaa läpi se, että Suomesta on hiljalleen tullut mielialalääkkeiden luvattu maa. Masennuslääkkeiden käyttö on kymmenkertaistunut Suomessa vuoden 1990 jälkeen, ja tällä hetkellä niitä syö yli 430 000 kansalaista. Kynnys lääkitykseen madaltui, kun 80-luvun lopulla markkinoille saapuivat SSRI- eli serotoniinilääkkeet. SSRI-lääkkeiden on epäilty aiheuttavan muun muassa erektio-ongelmia.
– Mielialalääkkeitä määrätään Suomessa todella helposti, se on se ensimmäinen apu, mitä ongelmiin tarjotaan. On myös tiedossa, että mielialalääkkeet aiheuttavat jonkin verran riippuvuutta, vaikka asia mielellään kielletäänkin. On kiinnostavaa, että esimerkiksi SSRI-lääkkeiden vaikutuksista ollaan aika hiljaa. Tämä on huolestuttavaa, Rekonen pohtii.
– Joidenkin tutkimusten mukaan lumelääkkeillä on ollut lähes vastaava parantava vaikutus kuin mielialalääkkeillä. Tämä tietysti pistää miettimään, millä tavalla lääkkeet toimivat ja vaikuttavat. Ilmeisesti ihmisen tahdonvoimalla on paranemisprosessissa merkittävä rooli.
Käyttämästään tematiikasta huolimatta Rekonen ei sano tekevänsä poliittista taidetta.
– En koe olevani erityisen poliittinen ihminen. Ehkä töissäni sitten on olemassa jonkinlainen epäsuora poliittinen taso. Toivoisin tietysti, että rahaa pistettäisiin terveyspalveluihin, ja nimenomaan mielenterveyspalveluihin. Omien kokemuksieni mukaan tällaisia hoitopaikkoja on ryhdytty vähentämään ja niihin on vaikeampi päästä. Tällainen suuntaus ei vaikuta hyvältä.
– Yhteiskunnallisessa mielessä on tietenkin hienoa, että teoksiani on ollut esillä näyttelyissä julkisesti, ja että henkilökohtaisia asioita voidaan Suomessa tuoda esille taiteen kautta.
Epätosi taiteilijamyytti
Vieläkin puhutaan usein siitä, että mitä sekaisempi tai sekavampi taiteilija on, sen luovempi hän on. Vielä muutama vuosikymmen sitten alkoholin pauloihin joutunut boheemitaiteilija oli Suomessa normi ja glorifioinnin kohde. Mikko Rekonen on asiasta eri mieltä.
– Sekaisin oleminen ei ole millään tavalla luova olotila. Omat kokemukseni tässä asiassa ovat olleet hyvin kokonaisvaltaisia, kaikki voimani ovat kuluneet lääkitykseen ja hoitoihin. Karsastan todella paljon taiteilijamyyttiajatusta, jonka mukaan taiteilijan pitää olla jollakin tavalla sekaisin, jotta hän voisi olla luova.
Romahduksesta ja depressiosta toipumisessa taas auttoi maalaaminen.
– Kliseistä tai ei, mutta oli hyvin terapeuttista päästä maalaamaan näitä lääkepurkkeja ja ehkä sitä kautta käsitellä ja tavoitella tapahtunutta ja oman kokemuksen syvintä ydintä.
Taiteessa tärkeintä on rehellisyys
Mikko Rekonen ei ole kokenut omakohtaisista kokemuksista kumpuavan, henkiseen romahdukseen liittyvän tematiikan tuomista julkisuuteen vaikeana.
– Taiteessa pitäisi pyrkiä rehellisyyteen. Pitäisi pystyä olemaan rehellinen myös itseään kohtaan ja pitäisi pystyä tarkastelemaan itseään kaikkine huonoinekin puolineen ja vikoineen. Jos pystyn taiteeni kautta ilmentämään omaa todellisuuttani rehellisesti, niin ehkä joku toinen voi huomata, että elämä voi olla tuollaistakin ja että ihmisellä voi olla tuollaisiakin tuntemuksia.
Vaikka Rekosen uudet työt viittaavat paranemisprosessiin, hän ei haluaisi että niitä katsotaan pelkkinä selviytymistarinoina.
– Kyse ei ole siitä, että olenpas nyt päässyt tästä depressiosta jotenkin paremmalle tolalle.
Sadomasokismin uudet tuulet
Rekosen uusimpiin maalauksiin on livahtanut kuin vaivihkaa myös sadomaskokistisia elementtejä, kuten kimaltelevia lateksinaamareita ja punaisia suukapuloita.
– En ole ajatellut sadomasokismia teoksissani niinkään seksuaalisena asiana, vaan se kiinnostaa minua ilmiönä. Ihmisillä on marginaalisia seksuaalifantasioita ja mitä ihmeellisimpiä välineitä niiden toteuttamiseen. Kiinnostavaa on myös se, kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään tyydyttäkseen seksuaalisia halujaan.
– Yhdessä lääkepurkit ja suukapula viestivät tukehtuneisuudesta ja ihmisen vertauskuvallisesta ahtautumisesta depression alle. Sisäinen ristiriita on teoksissani ydinasia. Maalauksissani jännite syntyy kahdesta erilaisesta elementistä, jotka esitän kollaasina.
Kaikuja keskiajalta
Vuonna 2013 taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta valmistunut Rekonen itse kertoo ihailleensa etenkin nuorempana englantilaisen Francis Baconin (1909-1992) taidetta.
– Raadollisuus ja kuolema ovat esillä sekä minun että Baconin teoksissa, ja tässä mielessä linkkejä maalauksiini voi vetää keskiajaltakin saakka. En tiedä, liittyykö taiteeni johonkin tiettyyn traditioon, mutta kyllähän tässä ihmisen fyysisyyden ja kehollisuuden esittäminen on vahvasti läsnä. Kehotaide, voisiko sellaista sanaa käyttää, Rekonen miettii.
– Shokkiarvo näissä teoksissani on loppujen lopuksi varsin pieni.
Rekosen huippuunsa viety, inho- ja/tai fotorealistinen öljyvärimaalaustekniikka erottuu suomalaisesta valtavirrasta edukseen. Suurimpien töiden pikkutarkkoja yksityiskohtia on hiottu kuukausikaupalla.
– Rakastan öljyväreillä maalaamista ja siihen liittyvää hidasta prosessia. Tärkeässä roolissa tässä on myös tuntuma käsityöläisyyteen, eli maalataan kangasta tai jotakin muuta pintaa. Ainakaan tällä hetkellä digitaalinen kuvanteko ei tunnu minulle läheiseltä.
Mikko Rekosen kaksi teosta on helmikuun ajan nähtävillä galleria Seinässä Helsingissä. Ensi vuonna Rekosella on laajempi näyttely Berliinissä.
