Kirjailijan kuoltua voidaan hänen tuotantoaan tarkastella kokonaisuutena. Usein sekä tutkijat että kustantaja alkavat penkoa kirjailijan jäämistöä, jospa sieltä löytyisi jotakin julkaistavaa? Kirjailija on voinut eläessään kieltää kirjoitustensa julkaisemisen mutta harvempi tekee jälkisäädöksen, joka kieltää julkaisemisen tekijän kuoltua. Tunnetuin oman teoksensa julkaisemisen estäjä lienee Väinö Linna, joka kielsi esikoisteoksensa Päämäärän uusintapainokset.
Tänä vuonna ilmestyy monen merkittävän kirjailijan vanhoja tekstejä. Pentti Haanpään nykyinen kustantaja on julkaissut useita ennen julkaisemattomia teoksia ja lisää vielä ilmestyy. Synkän yksinpuhelun teilaukseen vaienneelta Olavi Paavolaiselta ilmestyy myös uusia kirjoituksia.
Helmiä ja turhaa täytettä
Vuonna 1965 kuolleen Lauri Viidan arkistoista löytyneistä runoista on ilmestynyt uusi runokokoelma nimeltään Ne runot, jotka jäivät. Kirjan on kustantanut WSOY. Sakari Katajamäki on toimittanut kokoelman ja kirjoittanut siihen Selityksiä ja huomioita -osion jo reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin kokoelman julkaisemista suunniteltiin. Lienee tekijänoikeuskysymys, että kokoelma on ilmestynyt nyt, 50 vuotta Lauri Viidan kuoleman jälkeen. Tällaista kokoelmaa ehdottivat jo Yrjö Varpio ja Aila Meriluoto 1970-luvun alussa.
Ne runot, jotka jäivät on vankka kokoelma, jossa on kaikkiaan 55 runoa. Ne on jaettu kuuteen osastoon. Ajallisesti varhaisimmat runot on kirjoitettu jo 1930-luvulla ja viimeiset kirjailijan kuolinvuonna 1965. Rehellisesti on sanottava, että runojen taiteellinen taso vaihtelee. Mukana on taidokkaita helmiä mutta myös turhaa täytettä. Osa runoista on julkaistu aikaisemmin lehdissä mutta mukana on monta ennen julkaisematonta runoa, jotka kirjailija on kirjoittanut kirjeessä tuttavalle tai vaimolle. Ensimmäiselle vaimolleen Kertulle Viita on kirjoittanut 6.11.1944 seuraavan runon. Selvästi esikoisteos Betonimylläri on jo syntymässä.
Kylärakkien rattona nilkuttain
Kylärakkien rattona nilkuttain
ylenkatsotut lumput ja tilkut vain
räsymattoni luotteiksi kerään;
jalot viivat ja pisteet ja pilkut vain
ovat muotista maisterin erään,
joka nyrkillä hyvästit vilkuttain
heitti solmion lumppurin perään.
Runoilijana Lauri Viita oli sanataituri. Hän kykeni riimittelemään suvereenisti ja kirjoitti mitä mittaa tahansa. Hän keksi jopa omia sanoja, jos ei löytänyt sopivaa sanaa runon tarpeisiin. Erikoista tekniikkaa, jossa runon jokainen sana alkaa samalla kirjaimella, Viita käytti yhdessä viimeisen kokoelmansa runossa. Tekniikka on nimeltään tautogrammi, jo Antiikista tuttu. Nenännäinen vuodelta 1960 on kirjoitettu tällä tekniikalla.
Nenännäinen
Neuvo neulaan, nappo naulaan,
näätä nuoleen, nälkä nuottaan
nukkua navannäkijän.
Nuttu nurin, nattu narin,
nappi noppaan, naukku nukkeen
nylkynarun nyrjähdellä.
Niekka nirkkoon, noita norkkoon,
nestenäyte nokkosille,
nerolle nokinen naama.
Vaikka Sakari Katajamäki on käynyt hyvin tarkasti läpi Lauri Viidan aikaisemmin kirjana julkaisemattomat runot, ei kokoelma Ne runot, jotka jäivät mielestäni juurikaan laajenna tai syvennä Viidan runoilijakuvaa. Kokoelman painavin on sen viimeinen osasto, joka on Parnassossa kirjailijan kuoltua ilmestynyt Onni-sikermä. Se mielestäni uudisti Viidan siihenastista runoilijakuvaa vapaamittaisen runon suuntaan. Sikermän viimeinen runo Kaita polku kaivolta ovelle löytyy nykyään kuolinilmoituksista. Kirjailijan kuolema pian kirjoittamisen jälkeen teki tästä runosta kuolemattoman.
Kaita polku kaivolta ovelle
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Kirjoittaja on kemijärveläinen kirjallisuuden harrastaja.