Kolmen jyväskyläläisen media-ammattilaisen indietuotantona valmistui dokumentti vahojen konsolipelien harrastamisesta. YouTubessa julkaistu elokuva kertoo Suomen retrokonsolipelaajista ja vie katsojan nostalgiamatkalle Turtles-reppujen ja kasibittisen Nintendon aikakauteen.
Elokuva kertoo mikä saa aikuiset miehet tarttumaan kymmeniä vuosia vanhoihin peliohjaimiin sen sijaan, että he ostaisivat uuden laitteen ja lähes elokuvamaisia pelejä.
Tulee nostalgian tunnelma ja pääsee ehkä lapsuuden tunnelmaan.
Paolo
Kuopiolainen Petteri, 27, työskentelee kehitysvammaisten palvelukodissa. Retroharrastuksen avulla hän pääsee rentoutumaan pikselimiekkojen ja -linnojen parissa.
Dokumentissa Petteri kertoo, että harrastus alkoi, kun kaveri oli velkaa Petterille ja tarjosi kuittaukseksi vanhaa kasibittistä Nintendo-peliä.
– Aikani mietini, että vaihtaisiko pelit valuutaksi. Sitten tein sen virheen, että laitoin kasetin koneeseen ja se heitti minut niin ajassa taaksepäin. Vähän kuin aikakone. Se oli porttihuume se kasibittinen Nintendo ja enhän minä voinut enää mitään muuta kuin ruveta miettimään, minkä hommaan seuraavaksi. Viekää minut vierotusosastolle, nauraa Petteri.
Keräily ei ole yksinäisen suden puuhaa
Petteri ja toinen kuopiolainen, italialaissyntyinen Paolo, 35, opiskelivat taannoin yhtä aikaa lähihoitajaksi. Petteri huomasi Paolon älypuhelimen Game Boy -retrokuoret ja siitä alkoi aktiivinen retropelaaminen yhdessä.
En oikein nykypeleistä löydä elementtejä, mitä pelit tarjosivat 80- ja 90-luvuilla.
Petteri
Paolo puolestaan herätti henkiin vanhan Nintendo-klubin ja pitää harrastajat tiiviisti yhdessä esimerkiksi sosiaalisen median kautta.
– Tämä ei ole yksinäisen suden hommaa tämä keräily. Tämä on hirmu sosiaalinen harrastus. Tässä on paljon muita keräilijöitä ympärillä ja sitten on löytynyt tosi paljon uusia tuttavuuksia ja kavereita, kertoo Petteri dokumentissa.
– Vielä pari vuotta takaperin Suomen retroscene oli hirmu pinnan alla, se oli semmosta ”uugee-touhua”. Hipsteristi sanottuna se ei ollut niin mainstreamia.
Petterin mukaan harrastus näkyi alussa vain internetin keskustelupalstoilla ja pienissä piireissä. Mutta kun kaveriporukka perusti Facebookiin retropeliyhteisön, siihen virtasi nopeasti suuri joukko jäseniä.
Riku perusti pelikaupan nettiin jo 17-vuotiaana
Porukan nuorin, helsinkiläinen Riku, 19, ostaa ja myy vanhoja videopelejä ja -konsoleita ammatikseen. Merkonomiksi valmistunut Riku perusti yrityksen jo 17-vuotiaana. Hänen nettikaupassaan on asiakkaita ympäri Eurooppaa. Asiakkaat ovat 5–15 vuotta Petteriä vanhempia.
Hauskimpana työn ilmiönä Petteri pitää sitä, että hän myy laitteita, jotka ovat olleet olemassa jo ennen hänen syntymäänsä.
– Kun harrastus alkoi lisääntymään, pelejä alkoi tulla jopa päivittäin. Ostaminenhan ei loppunut ikinä. Sain ensimmäisen hyllyn täyteen. Sitten hankittiin toinen hylly ja jossain vaiheessa tilaa oli enää rajatusti. Hyvä syy oli ottaa sängystä 20 senttiä pois eli vaihdoin sängyn 120 senttiä levään, että mahtuu yksi pelihylly lisää. Siinä vaiheessa tuntui, että harrastus on mennyt niin isolle levelille, että voidaan puhua jonkun asteen sairaudesta, hymyilee Riku dokumentissa pelihyllyjensä keskellä.
Arilla oma retropelimuseo
Helsinkiläinen Ari, 49, puolestaan omistaa pienehkön tieto- ja pelikonemuseon, jota hän haluaisi laajentaa. Ari on nuoruudestaan asti ollut kiinnostunut enemmän laitteista kuin peleistä ja hänen kokoelmastaan löytyy 700 erilaista peli- ja tietokonetta. Pelejä on liki 7 000.
Mutta mikä se fiilis on, niin sitä on tosi vaikea kuvailla.
Ari
– Jokaiselle joka museoon tulee, pitäisi löytyä se lapsuuden kone, ellei se sitten ollut joku ultraharvinainen. Tällä hetkellä kymmenen prosenttia laitteista on museolla ja 90 prosenttia on kotona. En tiedä mitä muilla on keittiön kaapissa, mutta minulla on pelejä, hymyilee Ari.
Pelaajanäkökulmien lisäksi dokumentissa esiintyy digitaalisen kulttuurin tutkija Jaakko Suominen Porista. Hän kertoo videopelien Suomeen rantautumisen mielenkiintoista tarinaa.
Suomisen mukaan Japanissa ja Yhdysvalloissa lapset tutustuivat jo 70-luvulla elektronisiin kolikkoautomaattipeleihin erityisissä halleissa. Suomeen pelit tulivat vähän viiveellä yksittäisten baarien, Ruotsin laivojen ja huvipuistojen kautta.
Dokumentti osa pro gradu -tutkielmaaa
Päättymättömän pelin on tuottanut ja käsikirjoittanut toimittaja ja filosofian maisteri Minttu Manninen, 27. Elokuva oli osa Mannisen pro gradu -tutkielmaa ja on ensimmäinen elokuvamuodossa tehty gradu Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksella.
Elokuvan ohjaaja Ere Ek, 28, oli kovana retropeliharrastajana suunnitellut jo pitkään ryhtyvänsä tekemään YouTubeen muutaman minuutin mittaisia videoita vanhoista peleistä.
– Kun pidimme aiheesta pitkällisen palaverin, lopulta edessämme oli suunnitelmapaperi, jossa oli aineksia kokonaiseen elokuvaan. Niinpä löysimme pian itsemme ajelemassa kuvauskaluston kanssa pitkin Suomea etsimässä retropeliharrastajia, kertoo Ek.
Elokuvan tekeminen pienellä budjetilla ja kolmen hengen tiimillä oli haastavaa.
– Etenkin kun kukaan meistä ei ollut aikaisemmin tehnyt elokuvaa. Pienellä porukalla elokuvasta sai kuitenkin juuri sen näköisen kuin halusi, kertoo Ek.
Hän ohjasi, kuvasi ja leikkasi dokumentin yhdessä toimittaja-kulttuurituottaja Jenny Huttusen kanssa. Ek vastasi myös elokuvan jälkikäsittelystä sekä sävelsi elokuvan musiikin.