Abdallah – loikka vapauteen
Kun ihminen elää keskellä vaaraa, määrittää pelko arjen riennon.
Toinen lamautuu ja luhistuu, toinen muokkaa pelon osaksi identiteettiä.
Parkour-ryhmä PK Gaza on jälkimmäistä sorttia. Porukassa on tusinan verran nuorukaisia Khan Younisista Gazan kaistaleelta.
Israelin armeija iski puolitoista vuotta sitten ääri-islamilaisen Hamasin hallitsemaan Gazaan. Ylivertaisella tulivoimallaan Israel halusi tukahduttaa Gazasta ammutun rakettitulen.
Iskut jättivät jälkeensä raunioita ja noin 2 000 kuollutta. PK Gaza äkkäsi, että parkour-temppu raunioilla voi olla poliittinen manifesti.
Parkourissahan liikutaan paikasta toiseen esteistä välittämättä. Seinä voi olla ponnahduslauta katolle.
PK Gazalle raunio ei ole edes hidaste. Se on haaste.
Jokainen hyppy on kuin poliittinen manifesti. Lentävä lause, joka nousee tuhosta ja raunioista.
– Ei kukaan voi asua tällaisen tuhon keskellä, mutta meidän on pakko. Haaveilemme, että pääsemme ulos tästä helvetistä, sanoo PK Gazan puuhamies Abdallah Al-Qassab.
Koska kaikki on yhtä helvettiä, me haluamme lentää
Koska PK Gazan nuoret rakastavat vaaroja, alkaa Gaza olla heidän makuunsa liian tasainen.
Iso osa kesän 2014 iskuissa pahimmin tuhoutuneista rakennuksista on jo revitty alas. Siksi parkourin harrastamiseen ei ole enää kunnollisia raunioita – yksi puute lisää työn, sähkön ja vapauden puutteen jatkeeksi.
Onneksi Israelin aiemmat iskut pelastavat parkourin.
EU:n myöntämillä kymmenillä miljoonilla euroilla rakennettu Gazan kansainvälinen lentokenttä tuhoutui Israelin pommituksissa 15 vuotta sitten. Lentokentän odotushallin raunioissa on haastetta vakavasti parkouriin suhtautuvalle ryhmälle.
Jos parkour raunioilla on jo itsessään kannanotto, niin parkour rusikoidun lentokentän odotushallin raunioilla yltää terävän piruilun asteelle.
Khan Younisin nuorilla miehillä ei ole pääsyä Gazasta ulos. Gaza on yksi iso odotustila, eikä tie käy turvatarkastuksen kautta.
Poikaporukan temput ovat henkeäsalpaavan taidokkaita. Nuorukaiset tekevät volttejaan läpi pommin tekemien reikien. He leikkivät ruumiin ja elämän rajallisuudella.
– Koska kaikki on yhtä helvettiä, me haluamme lentää. Haluamme tuntea samoin kuin lintu taivaalla. Tahdomme olla vapaita. Meille ei ole rajoja.
Hyppiminen esteeltä toiselle hautausmaalla on kuin pomppisi sodasta toiseen.
Gazalaiset nuoret eivät odota ihmeitä tulevaisuudelta.
– Ehkä kuolemme huomenna. Ehkä huomenna alkaa uusi sota, sanoo 19-vuotias Abdallah.
Lentokentän odotustilan lisäksi ryhmä tekee volttejaan paikallisella hautausmaalla.
– Hautausmaan kuolleet symboloivat Gazan sotia. Hyppiminen esteeltä toiselle hautausmaalla on kuin pomppisi sodasta toiseen.
PK Gazan nuorukaiset ovat 16-25-vuotiaita. Työttömyys tuossa ikähaarukassa on ajat sitten ylittänyt 50 prosenttia.
Kun toimeentuloa ei ole, käy selviytyminen työstä.
– Meillä ei ole muuta tekemistä. On vain parkour. Emme ole juurikaan nähneet muita iloisia asioita elämässämme, sanoo Abdallah.
Parkour-ryhmän haave on saada kunnolliset tilat, jossa he voivat opettaa lajia nuoremmille. Halukkaita poikia on jonoksi asti.
Alkeiskurssilla on yksi ohje ylitse muiden: Älä pelkää. Älä tee, jos pelkäät.
Veliseni
Enää ei tarvitse pelätä
Anna kun näytän miten kahleet riisutaan
Niin saat liitää yli tämän vihamielisen maan
– gazalais-australialainen runoilija Samah Sabawi
Firas ja Karam – lapsuuden loppu
Kesällä 2014 Israelin joukot tulivat Gazaan. Iskujen toisena päivänä tuhoutui Al-Shaafin asuma-alue aivan rajan tuntumassa.
Viidentoista ikäiset kaverukset Firas Abu Nil ja Karam Al-Far menettivät kotinsa. Onneksi perheet olivat ennättäneet edellispäivänä turvaan.
– Kaikki olivat sokissa. Äiti vain itki, muistelee Karam.
Pojat kertovat väkivallan kesästä vanhan nelikerroksisen kotitalonsa raunioilla. Talosta on esteetön näkymä idässä avautuvaan Israeliin – Israelin joukot tulittivat seinän irti.
Purkukone paukuttaa naapuritaloa pienemmiksi lohkareiksi. Karamin ja Firasin lapsuudenkodin riekaleet revitään alas muutaman viikon sisällä - viimeinen piste lapsuuden loppuun.
– Elämä on muuttunut paljon. Olemme nähneet ihmisten kärsivän, kotien tuhoutuvan ja kuolleita lojumassa tuhoutuneissa kortteleissa, summaa Firas.
Sellaista on olla lapsi sodan keskellä.
Firas kertoo siitä, että sodan jälkeen hän näki pitkään painajaisia. Nyt painajaiset ovat vähän hellittäneet.
– Eniten pelkään sitä, että tulee taas sota. Pelkään kaikkea muutakin sotaan liittyvää, esimerkiksi sitä, kun hävittäjät lentävät yllä.
Sodan kokemukset traumatisoivat Gazan lapsia. Ahdistuneisuus, pelkotilat ja yökastelu ovat lapsen ja perheen arkea. Monen kohdalla koulunkäynti ja oppiminen muuttuvat mahdottomiksi.
– Ennen olin hyvä oppilas. Nyt ovat arvosanat lähteneet laskuun, tuskailee Karam ja ujosti myöntää, että tunteet mylläävät ja keskittyminen kouluun on vaikeaa.
Firas sanoo olevansa kiinnostunut matematiikasta ja olleensa siinä perin etevä. Nyt tulee huonompia numeroita.
Kotinsa raunioilla pojat kertovat tykkäävänsä jalkapallosta, haaveilevansa pelaamisesta Barcelonassa, opinnoista ulkomailla ja paluusta lääkärinä Gazaan auttamaan omaa kansaa.
15-vuotiaat eivät elä umpiossa Gazassakaan. Mieli lehahtaa vapaaksi luodinrei’istä ja seinänhalkeamista. Nuoret etsiytyvät tykö ikäistensä maailmoihin: Youtubeen, someen.
Pojat kertovat tuntevansa kateutta, kun he näkevät verkon avaaman maailman. Se näyttäytyy epäreiluna.
– Kun katson netistä vaikka videon nuorten elämästä jossain muualla, niin järkytyn. Miksi meillä ei voisi olla samanlaista elämää, pohtii Karam.
Gazan 15-vuotiaat voivat olla maailmasta ja kohtalostaan niin monin tavoin hämmentyneitä. Haastattelun aikana joku on maalannut naapurihuoneen repaleiselle seinälle kuvan, Isisin tummanpuhuvan lipun.
Miehittäjä hävitti talomme maan tasalle
Se luuli ettei menettänyt itse mitään
Ja että me menetimme kaiken
Mutta panssarivaunujen poistuessa
Löytyi kaupunkimme raunioista
Miehittäjän inhimillisyys
– gazalais-australialainen runoilija Samah Sabawi
Joanna – jousella päin pommia
Kun pommit repivät viimeksi Gazaa, meni Joanna Saba selloineen omaan huoneeseensa ja alkoi soittaa. Hän unohti pommit ja F16-hävittäjäin jylyn ja soitti itsensä väsyksiin. Sitten hän rupesi nukkumaan.
– Soitto poistaa pelon tunteen ja auttaa rentoutumaan. Se on kuin terapiaa, sanoo Joanna Saba.
Joanna on 15-vuotias kristitty. Siinä missä ikätoverit Karam ja Firas tulevat Al-Shaa'fin köyhistä kortteleista, niin Joanna on varakkaasta perheestä ja asuu Gazan kaupungin keskustassa.
Kristityn elämä Hamasin hallinnoimassa Gazassa on toisella tavalla vaikeaa. Gazassa on enää noin 1 200 kristittyä. Vielä kymmenen vuotta sitten heitä oli yli 3 000.
Tunnetta toiseudesta ja osattomuudesta on Gazassa riittämiin.
Soitto poistaa pelon ja auttaa rentoutumaan
Ei ole aivan tavallista, että Joanna soittaa selloa. Tyttö, sello ja unelma kuuluisuudesta sellistinä on monen mielestä jo silkkaa utopiaa.
– Haluan näyttää, että voin soittaa ja menestyä, vaikka olen tyttö ja vaikka Gazassa on niin paljon vaikeuksia.
Ei riitä laulu
Että kukistuisi pauhu
Hävittäjäkoneitten
Niinpä niin
Sävelistä paraskaan
Ei keskeytä murharetkeä
Musiikkini tarkoitus ei olekaan pelastaa maailmaa
Vaan rauhoittaa sieluani, edes vähän
Saanhan hukuttaa kuoleman kimeyden
Kotiportaillani
Tähän turruttavaan sinfoniaan
– gazalais-australialainen runoilija Samah Sabawi
Joannalla on valmiit askelmerkit kohti tulevaisuutta. Hän tahtoo ensi syksynä vuodeksi Yhdysvaltoihin stipendin avulla. Sitten hän aikoo palata päättämään koulun Gazassa ja lähteä taas ulkomaille soitto-oppiin.
Päämääränä on nousta sellistinä maailman huipulle.
Kaikki Gazassa pelkäävät koko ajan uutta sotaa. Lisäksi YK-raportti tiesi viime syksynä kertoa, että Gaza muuttuu elinkelvottomaksi vuoteen 2020 mennessä. Joanna ei usko YK:n ennustukseen.
Haluan näyttää, että voin menestyä sellistinä
Hän arvioi, että Palestiina voi olla itsenäinen jo vuonna 2020. 15-vuotiaan utopistin silmissä Palestiina voi joskus olla maailman paras maa ja hän voi olla kuuluisa palestiinalainen sellisti.
Usko itseen pitää yllä Joannan unelmaa. Soittajana hän tietysti vielä hakee ääntään. Aikaa toki on.
Gazassa ei voi kiirehtiä. Kaikki on aina kesken tai keskeytyy.
Artikkelin kuvat Jussi Koivunoro / Yle. Runot artikkelia varten kirjoitti gazalais-australialainen runoilija Samah Sabawi.
