Etelä-Karjala ja Etelä-Savo ovat eläneet monikulttuurisuudessa aina. Väestölle, maataloudelle ja teollisuudelle ei rajoja ollut olemassa. Ne tulivat vasta politiikan myötä. Näin aloitti historioitsija Marko Tikka oman puheenvuoronsa Komendantin talossa Lappeenrannan Linnoituksessa järjestetyillä Turpakäräjillä.
– Venäläisyys on ollut täällä aina ja Venäjän merkitys etenkin Itä-Suomelle tulee jatkossakin olemaan suuri. Samalla kuitenkin Venäjä-suhde on hankala. Toisen maailmansodan myötä on jäänyt ajatus siitä, ettei idästä tule muuta hyvää kuin aurinko, Tikka kuvaa suomalaisten Venäjä-suhteen paradoksaalisuutta.
"Se joukko, joka meillä oli ollut vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää ollutkaan osa meitä"
Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa venäläisten ja ruotsikielisten edustus oli vahvaa. 1800-luvun lopulla venäjän- ja ruotsinkielinen ylhäisö sijoitti varojaan Etelä-Karjalaan ja Etelä-Savoon. Suomessa oli tuolloin halpaa työ- ja koskivoimaa.
Kaakkois-Suomesta käytiin aktiivisesti kauppaa Pietarissa ja kauppatien varrella sijainneessa kansainvälisessä Viipurissa. Suuren kaupungin lähellä oleminen vaikutti Kaakkois-Suomeen niin, että moni asia tuli sinne ennen muuta Suomea.
Autonominen Suomi oli vielä hyvin kehittymätön maatalousalue, jossa ei esimerkiksi rahaa tarvittu. Pietarissa ja Viipurissa alettiin käydä palkkatöissä, tuli rahasta tarpeellista. Samoin sieltä tulivat paperossit eli tupakka, tee ja kahvi.
Ensimmäiseen maailmansotaan ati Venäjän ja venäläisten läheisyys oli Etelä-Karjalassa luonnollista. Maailmansotien välissä suhde kiristyi.
– Tuotiin esiin sortovuodet ja meihin kuuluneista venäläisistä tuli "muita". Eli se joukko, joka meillä oli ollut vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää ollutkaan osa meitä, Tikka kuvailee.
Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen rajasta Suomen ja Venäjän välillä tuli voimakas.
Suomen ensimmäinen pakolaiskriisi 1921 nosti esiin nykypäivänäkin tutun asetelman
Kevättalvella 1921 Venäjällä puhkesi Kronstadtin sotilastukikohdassa kapina. Osittain bolshevikit, osittain tsaarin armeijan upseerit nousivat kapinaan Pietarin bolshevikkeja vastaan. Sitä seurasi Etelä-Karjalaakin voimakkaasti koskettanut Suomen ensimmäinen pakolaiskriisi.
6500 venäläistä, lähinnä perheitä, tuli Suomeen. Valtio otti heidät sopimusten mukaan vastaan. Tulijoista valtaosa, 4500, palasi Venäjälle parin vuoden kuluessa. Loput jäivät. Ja sopeutuivat, kukin tavallaan.
Helppoa se ei ollut, sillä epäluulo loi varjonsa myös näiden tulijoiden päälle. Vaikka kyseiset tulijat edustivat erilaista Venäjää kuin se, mitä Venäjästä oli tullut, olivat asenteet pelokkaat. Levittävätkö he rauhattomuutta? Tauteja?
Tikan mukaan lehdistö ja ihmiset suhtautuivat heihin ennakkoluuloisesti. Tulijoita seurattiin, jopa valtion taholta.
– Etsivä keskuspoliisi luetteloi Suomeen jääneitä tarkasti. Arkistoista löytyy tietoja esimerkiksi Joutsenoon jääneestä valokuvaaja-Belinskijstä.
Miten Viipurin ylistetystä kansainvälisyydestä on tullut parjattu monikulttuurisuus?
Kirjailija Anna Kortelainen nosti käräjien "puolustuspuheenvuorossaan" esiin sen, miten Viipurin kansainvälisyyttä vaalitaan samalla kun nyky-Suomen monikulttuurisuutta parjataan.
– Siihen kaupunkiin, joka on menetetty, siihen liittyy myytti, että se on kansainvälinen ja jotain kaunista ja hienoa. Sen sijaan monikulttuurisuutta tässä ja nyt on vaikeampi hyväksyä.
Kortelaisen omat juuret johtavat Viipuriin. Hänen isoisänsä oli siellä 5-lapsisen perheen yksi aviottomista lapsista, taiteilija ja kommunisti. Isoäiti taas oli piikana venäläisten sotilaissairaalassa Viipurissa. Sukuselvitystensä myötä Kortelainen on tutustunut Viipuriin, jossa on asunut useampaan otteeseen.
– Vähän karsastan kuvaa kansallispukuisesta karjalanpiirakoiden Karjalasta, sillä ei se ollut pelkästään sitä. Viipuri oli suuri kaupunki, jossa kaupunkilaiset pukeutuivat viimeisen päälle muodin mukaan, Kortelainen hymähtää.
Nyt hän on kokoamassa Suomen 100-vuotisjuhlaan liittyvää näyttelyä, jossa tuo Viipurin kansainvälisyyttä esiin. Kortelainen haluaa herätellä ihmisiä ajattelemaan sitä, mikä meissä on vierasta ja miksi vierastamme.
– Sieltä on tullut kieleemme paljon tätä tolkun sanastoa. Myös se omenalajikkeista ihanin, kaneliomena, tulee sieltä, Kortelainen kertoo.
Myös Neuvostoliiton hajottua pelättiin rajan takaa tulevia pakolaisia
– Ehkä Viipurista tulee taas se maailmanpolitiikan pieni näyttämö, joka se on aiemminkin ollut. Ehkä sen nykyisin hiljaiset kadut täyttyvät teltoista ja eri puolilta tulevista ja ohikulkevista ihmisistä, miettii Kortelainen.
Kortelainen nostaa esiin sen, miten Neuvostoliiton hajottua rajaan kohdistui samoja pelkoja kuin nyt.
– Muistatteko ne spekulaatiot, kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pelättiin pakolaisten tulevan rajan yli, Kortelainen kysyy.
Silloin pelättiin idässä puhkeavaa konfliktia, sisällissotaa tai taloudellista romahdusta ja sitä seuraavaa nälänhätää, jonka myötä venäläiset tulisivat rajan yli.