Kyyneleet tulivat vasta kotona. Matka Bulevardilta lääkäriasemalta kotiin Museokadulle ei ollut pitkä. Arto oli liikkeellä pyörällä, Pirre kävellen.
– Vastaanottohuoneessa pokka vielä piti, mutta jo eteisessä kiskoin takkia päälle täydellisen shokin vallassa, kertoo Pirre Saario, nyt 57-vuotias toimituspäällikkö. Teillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada yhteistä biologista lasta. Pirre muistaa nuo lääkärin sanat vielä 28 vuotta myöhemmin.
Oli syyskuun 13. päivä vuonna 1988, tavallinen tiistai. Aurinko paistoi, vaahteranlehdet kellastuivat. Soulin olympialaiset alkaisivat viikonloppuna, Ben Johnson juoksisi sensaatiomaisen juoksunsa ja jäisi sen jälkeen kiinni dopingista. Koko maailma liimautuisi televisioiden ääreen. Kaikki muut kaikki paitsi Pirre ja Arto.
Pariskunta oli mennyt naimisiin kaksi vuotta aikaisemmin, lapsia olisi jo saanut tulla. Pirrelle tuli itku, kun kuukautiset kerta toisensa jälkeen alkoivat. Eikä Arto sitä aina ymmärtänyt.
Pirre ja Arto halusivat säästää itseään turhilta uteluilta, joten ikävät uutiset kerrottiin heti. Ensin molempien vanhemmille, sitten ystäville. Kolmekymppiselle pariskunnalle lapsettomuus oli siihenastisen elämän ensimmäinen kriisi. Se on kuin saranakohta, jossa ihminen ei enää tunne voivansa vaikuttaa elämänsä tapahtumiin.
Eihän kaikkea voi saada, pitää tyytyä kohtaloonsa.
– Eihän kukaan lääkäri enää töksäyttäisi sellaista kenellekään. Että tämä on nyt tässä. Lapsettomuusklinikat tekivät vasta tuloaan. Jälkikäteen moni on ihmetellyt, miksi me luovutimme, kertoo Pirre.
Kasinotalouden huippuvuosina, 1980-luvun lopulla lapsettomuushoidot olivat vielä ylellisyyttä. Hoitotulokset olivat huonompia kuin nyt, koeputkihedelmöityksen onnistumisprosentti 10–20 luokkaa. Hoitoihin liittyvät hormonikuurit aiheuttivat sivuvaikutuksia. Usein kohtuun siirrettiin varmuuden vuoksi kaksi alkiota, joten kaksosia syntyi paljon.
Hoitoja pidettiin mystisinä ja niihin turvautuvia outoina. Lähes luopioina. Eihän kaikkea voi saada, pitää tyytyä kohtaloonsa. Niinpä hoitoihin hakeutuneet eivät hiiskuneet niistä kenellekään. Joskus lähisukulaiset kohtasivat klinikan odotushuoneessa. Se oli huojentava hetki – ai tekin? Täyspäisetkin ihmiset saattoivat pohtia, ovatko hoidoilla aikaansaadut lapset oikeita vai onko heissä jotain vikaa.
Adoptointi ulkomailta olisi tyssännyt työttömyyteen.
Pirren ja Arton lapsettomuus johtui miehestä. Mikroinjektio, menetelmä, joka mullistaisi miehestä johtuvan hedelmättömyyden hoidon, tuli käyttöön vasta vuonna 1992. Hedelmöityshoito, jossa elävä siittiö viedään laboratorio-olosuhteissa suoraan munasolun sisään, tehtiin Suomessa ensi kertaa vuonna 1993.
Nykyisin mikroinjektio on jo rutiinitoimenpide. Vuonna 1988 siitä voitiin vasta haaveilla. Neuvostoliitto hajoaisi pian ja silloin Suomeen vyöryisi lama. Arto, joka oli insinööri, jäi työttömäksi heti 90-luvun alussa koska rakentaminen loppui kuin seinään. Hän oli työttömänä viisi vuotta.
– Adoptointi ulkomailta olisi tyssännyt työttömyyteen, kertoo Pirre.
Ainoa mahdollisuus olisivat olleet vieraan luovuttajan siittiöt.
Pirrelle ja Artolle ainoa mahdollisuus olisivat olleet vieraan luovuttajan siittiöt. Niitä pariskunta ei halunnut, koska molemmat halusivat olla ikään kuin samalla viivalla. He päättivät olla ripustautumatta perhe-elämään. Hyvän elämän voisi elää kaksinkin. Se oli avioliiton pelastus, mutta kipu oli kova.
Tuttavapiirissä kerrottiin jatkuvasti iloisia perheuutisia. Pirre muistaa, että kerrankin muutaman viikon aikana kuusi ystäväpariskuntaa kertoi vauvauutisia. Se tuntui musertavalta. Pirre paiskoi kiukuspäissään auton ovia ja tunsi vihaa. Ihmeet näyttivät tapahtuvan muille.
Töissä Pirre vältteli naispuolista lounasseuraa, mutta aiheet seurasivat häntä myös miesten pöytään.
– Jouduin ojasta allikkoon, kun miehet väittelivät kiivaasti vaippamerkkien paremmuudesta, sanoo Pirre.
Nyt asia jo naurattaa. Pirre on niin sinut oman lapsettomuutensa kanssa, että on miltei unohtanut koko asian. Surun päivästä on tullut tavallinen päivä. Ihmislapsia Pirrelle ei ole tullut, mutta onhan olemassa muunlaisiakin lapsia. Niitä alkoi putkahdella 90-luvulla. Mutta palataan siihen tuonnempana.
Hoidot ovat kansalaisvelvollisuus. Jos et lähde niihin, sinua pidetään outona.
– Ihmetyttää, miksi ihmiset lopettavat oman elämänsä kun he saavat lapsia. Minusta se on vaarallista. Entäs sitten kun ne lapset kasvavat? täräyttää 39-vuotias Anssi, jolla on kokemusta siitä, ettei lapsenteko aina ole helppo juttu.
Suorapuheinen mies uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä moni pohtii tykönään: nykymaailmassa eletään liikaa lasten ehdoilla. Ennen lapset menivät siinä sivussa, nyt he ovat aurinkokuninkaita.
Asunto on tilava. Helsinkiläisen olohuoneen ikkunasta näkyy Kallion kirkko. Seinillä on propagandajulisteita Pohjois-Koreasta ja satamäärin kirjoja. Parkettilattialla ei tarvitse varoa legoja, mutta kissankarvat tarttuvat sukanpohjiin. Anssin matkalaukkua ei ole vielä purettu, se on tullut toiselta aikavyöhykkkeeltä ja lähtee pian uudestaan.
– On selvä kaava, miten asiassa edetään. Kyllä hedelmöityshoidot ovat kansalaisvelvollisuus – jos et lähde niihin, sinua pidetään outona lintuna, sanoo Anssin 39-vuotias vaimo Riikka.
Kivut olivat hirvittävät. Munasolut piti kerätä nukutuksessa.
Sinä keväänä Ateenassa oli vielä kaikki hyvin, Kreikka isännöi euroviisuja. Mutta se oli Suomi, joka meni sekaisin. Hirviöbändi Lordi voitti viisut ja torilla tavattiin. Anssia ja Riikkaa euroviisuvoitto ei hetkauttanut, he olivat juuri menneet salaa naimisiin. Elettiin vuotta 2006 ja lapsettomuusklinikoiden mainokset olivat ilmestyneet katukuvaan.
Pariskunta oli seurustellut viisi vuotta. Se alkoi työpaikkaromanssina. Lapsentekoon ryhdyttäisiin vasta nyt, koska lapset haluttiin saattaa maailmaan avioliiton satamassa.
Molemmat olivat valmiita perhe-elämään ja sopivan ikäisiä. Häämatka tehtiin keväänvihreään Lontooseen, jonka puistoissa saattoi vaellella tuntikausia. Jo silloin aavisteltiin, ettei raskaaksitulo ehkä olisi helppoa, kärsihän Riikka kivuliaasta endometrioosista eli kohdun limakalvon sirottumataudista.
Endometrioosia sairastaa joka kymmenes nainen ja tauti aiheuttaa lapsettomuutta. Niinpä Riikka ja Anssi ohjattiin suoraan ivf-hoitoon eli koeputkihedelmöitykseen. Riikka uskoi vuorenvarmasti, että palkinto tulisi, kunhan vain jaksaisi yrittää, jos ei nyt ensimmäisellä kerralla niin viimeistään toisella. Niinhän ne lääkäritkin olivat sanoneet.
– Kivut olivat hirvittävät. Kun minulta kerättiin munasoluja hoitoja varten, se piti tehdä nukutuksessa, kertoo Riikka.
Yleensä keräystä varten annetaan vain kipulääke, mutta Riikalle lääkäri oli ehdottanut anestesiaa, koska muuten tämä ei kipuja kestäisi. Hoitoja jatkettiin talven yli.
Miksei onnellinen loppu voisi olla kiva elämä ilman lasta?
Suomessa julkinen terveydenhuolto takaa hedelmöityshoidot alle 40-vuotiaalle naiselle. Kolme koeputkihedelmöitystä on käytäntö silloin, kun julkinen toimii maksajana. Rahalla hoitoja saa yksityiseltä puolelta vielä 43–46-vuotiaanakin, monissa maissa raja kulkee vasta 50 vuoden kohdalla.
Toisille hoidoista tulee pakkomielle. Kun kotimaasta loppuvat klinikat, on mahdollista lähteä Viroon, Australiaan, Kanadaan. Hoitojen jatkaminen loputtomasti on yksi tapa kiertää asia. Joku toinen pelastautuu tarttumalla pulloon, toinen takertumalla työhön.
– Teemme kumpikin pitkää päivää, usein ne venyvät 12-tuntisiksi, kertoo Anssi.
Molemmat ovat korkeasti koulutettuja, työskentelevät mielenkiintoisissa asiantuntijatehtävissä. Eivät he työnarkomaaneja ole, he vain rakastavat työtään.
– Me voidaan tehdä mitä me halutaan ja matkustaa minne me halutaan, Anssi sanoo suoraan.
Rahaa jää, koska sitä ei tarvitse käyttää perheautoihin, turvaistuimiin, gore-tex-haalareihin tai lasten harrastuksiin. Rahan voi käyttää itseen.
– Kävelimme Kauppatorilla Silakkamarkkinoilla, sinä samana syksynä kun olimme menneet naimisiin. Anssi oli takanani kädet ympärilläni, kämmenet vatsan päällä. Silloin ajattelin, miten ihanaa olisi kävellä niin, jos olisin raskaana, muistelee Riikka.
Riikan mielestä lapsettomuus tekee miehestä kiinnostavan, mutta naisesta luuserin. Lapseton nainen matkustaa ja tekee uraa, koska ei ole saanut lasta. Miehiltä ei yleensä kysytä, onko sinulla lapsia. Naisilta kysytään aina.
Vaikka lapsettomaksi jää Suomessa joka viides nainen ja joka neljäs mies, sitä hävetään. Johtuuko lapsettomuus minusta itsestäni, siitä, että harrastin irtoseksiä, poltin tupakkaa, join alkoholia? Vaikka tein kaikkeni: söin terveellisesti, laihdutin, liikuin.
Syksyllä 2006 nurkan takana häämöttävästä lamasta ei tiedetty mitään. Riikka teki töitä, opiskeli ja kuunteli PMMP:tä. Mielialat menivät vuoristorataa, joka toinen asia itketti.
Mutta olihan jäljellä vielä muita vaihtoehtoja. Esimerkiksi adoptio.
Muuten oltiin äärirajoilla. Hoidot kävivät terveyden päälle. Lopulta Riikalta piti poistaa kohtu ja munasarjat. Vuosi sinetöi pariskunnan kohtalon: biologisia lapsia he eivät voisi enää yhdessä saada. Mutta olihan jäljellä muita vaihtoehtoja. Esimerkiksi adoptio.
Riikka ja Anssi pohtivat adoptiota vakavasti, Riikka vakavammin. He antoivat toisilleen vuoden harkinta-ajan ja kysyivät eräänä elokuisena iltana parvekkeellaan: tahdotko?
Siitä tuli Pirren ensimmäinen lapsi.
– Edes kirjoja ei lapsettomuudesta siihen aikaan 1980-luvun lopulla kirjoitettu, sanoo Pirre.
Se selvisi, kun Pirre meni kirjastoon taltuttaakseen kivun lukemalla. Niin hän oli aina tehnyt, mutta luettavaa ei ollut. Niinpä Pirre kirjoitti omien kokemustensa pohjalta kirjan Haikara lentää ohi. Se oli ensimmäinen suomenkielinen lapsettomuutta käsittelevä proosateos ja ilmestyi vuonna 1990. Siitä tuli Pirren ensimmäinen lapsi.
Samoihin aikoihin Pirre ja Arto löysivät Kuopiossa perustetun yhdistyksen_ Saisimmepa lapsen_. Myöhemmin yhdistys muutti nimensä Lapsettomien tuki ry:ksi, sittemmin Simpukaksi.
Pirrestä tuli lapsettomuuden kasvot ja yhdistyksestä Pirren adoptiolapsi. Hän toimi puheenjohtajana melkein kymmenen vuotta. Pirre ja yhdistyksen hallitus nostivat lapsettomuuden tuskan päivänvaloon. Toimintaa hän vertaa Steve Jobsin autotalliin, jossa syntyi Apple.
Lapsettomuushoidot olivat alimmassa kategoriassa peräpukamaleikkausten kanssa.
1990-luvun alussa lapsettomia kohdeltiin kuin spitaalisia. Henkinen tuki teki vasta tuloaan. Omapahan on syysi, kun olet niin itsekäs. Pirren puheenjohtajakaudella yhdistys käännytettiin RAY:n ovelta, nyt sillä on kolme RAY:n tuella palkattua työntekijää.
– Silloin oli lama, kaikessa säästettiin. Terveydenhuollon palveluita priorisoitiin. Lapsettomuushoidot olivat alimmassa kategoriassa yhdessä peräpukamaleikkausten kanssa, muistelee Pirre.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri kuitenkin muuttui ja Suomeenkin saatiin kahdenkymmenen vuoden väännön jälkeen laki hedelmöityshoidoista vuonna 2007. Lapsettomuus nousi makuukammareista vallan kammareihin. Mutta oli Pirrelle tulossa vielä kolmaskin lapsi.
Lapsettomalle naiselle Äitienpäivä on vuoden vaikein päivä.
Vuonna 1994 perustettiin Lapsettomien lauantai, jota ideoi joukko yhdistyksessä mukana olleita toimittajia. Sitä vietettäisiin äitienpäivää edeltävänä lauantaina.
Miksi, ihmetteli moni tuohon aikaan. Haluatteko pilata äitien ilon, kyseltiin. Eräs yhdistyksen aktiivi lähti Naistenklinikalle kiinnittämään tapahtumasta kertovaa mainosta, mutta sai hoitajan vihat niskaansa: raskaana olevista naisista voi tuntua pahalta lukea tuollaisesta.
– Ymmärtämättömyyttä oli paljon. Lapsettomalle naiselle äitienpäivä on vuoden vaikein päivä, ja juuri silloin halusimme olla toistemme tukena, kertoo Pirre. Lapsettomat, jos ketkä, tietävät, ettei lapsi ole itsestäänselvyys.
Kehityspsykologien mukaan jokainen ihminen haluaa jättää itsestään jäljen, ja monelle se jälki on oma lapsi. Toiset ajattelevat, että omien geenien jatkaminen takaa kuolemattomuuden. Kirjassaan Pirre kääntää asian kysymykseksi: Lapset ovat Jumalan lahja, mutta kuka on sanonut, että ainoa lahja?
Jos hedelmöityshoidossa ei onnistuta saamaan ‘pakettia kotiin’, kuuluu jatkaa adoptiojonossa.
Riikka ja Anssi surevat, etteivät he ehkä koskaan voi tehdä äideistään mummoja. Isovanhemmuutta vaille jääminen on lapsettomuuden viimeinen näytös. Miten ärsyttävää onkaan, kun mummoiksi tulleet työkaverit esittelevät lastenlastensa kuvia aina ja kaikkialla, on Riikan äiti kertonut.
Molempien isät ovat jo kuolleet. Lapsettomuutta voikin ehkä verrata lähiomaisen kuolemaan. Sama pätee myös lapsenlapsettomuuteen. Erona on se, ettei syntymättömien lasten haudoille lasketa kukkia tai heille julkaista kuolinilmoituksia. Suru ei näy päällepäin.
– Jos hedelmöityshoidossa ei onnistuta saamaan ‘pakettia kotiin’, kuuluu jatkaa adoptiojonossa. Se on vähintä mitä voit tehdä, jos et ole muuhun pystynyt, sanoo Riikka. Jokaisen lapsettoman parin täytyy olla valmis antamaan kaikkensa, muuten tehtävä jää puolitiehen.
Kalliossa on helpompi olla lapseton kuin Kirkkonummella.
On Elokuu 2007. Riikan ja Anssin itselleen asettama harkinta-aika adoptioon ryhtymisestä on päättynyt. Molemmat ovat tahoillaan tulleet samaan tulokseen. Vastaus on ei.
Ei pyykkivuorta ja ruuhkavuosia ole pakko kokea. Kateutta se silti herättää. Helppohan teidän on luoda uraa, kun saatte nukkua. Helppohan teidän on matkustella, kun ei ole lapsia elätettävänä.
Riikka ja Anssi jättivät leikin kesken. Moni muu tekee toisin. He ottavat pankkilainaa, myyvät autonsa, elävät kaurapuurolla. Pistävät kaiken peliin, ettei sitten myöhemmin kaduta.
Kalliossa on helpompi olla lapseton kuin Kirkkonummella. Joskus marketin kassalla kiukuttelevan lapsen nähdessään Riikka ja Anssi katsovat toisiaan. Nyökkäävät huojentuneina.
Ei. Kumpikaan ei suostu potemaan huonoa omaatuntoa elämäntyylistään.
Juttua varten on haastateltu lapsettomuuslääkäri Eero Varilaa ja parisuhdeterapeutti Minna Tuomista. Lähteenä on käytetty Väestöliiton perhebarometria Miksi syntyvyys laskee (2015 ) sekä kirjaa Toisenlainen tie (2015).