Väitöskirjaa tekevä tutkija Jari Pirhonen työskenteli osana tutkimustaan vanhusten palvelutalossa ja havainnoi talon arkea. Tulokset yllättivät: palvelutalossa tutkija kohtasi yksinäisyyttä ja yksinäisiä vanhuksia.
– Kyllä vanhusten yksinäisyys on ongelma palvelutaloissa. Ja se yksinäisyys, jota koetaan silloin, kun ihmisiä on ympärillä, voi olla rankinta yksinäisyyttä, sanoo työyhteisökouluttaja ja väestön ikääntymistä ennakoivan Proud Age -liikeen perustaja Anna Pylkkänen.
Yle Uutiset kysyi avaamassaan keskustelussa lukijoilta, miten vanhusten yksinäisyyttä voitaisiin helpottaa.
Keskustelu osoittaa, että monen palvelutalon arki on vielä kaukana siitä, mitä tavoitellaan: elävää yhteisöllisyyttä, joka takaisi sen, että vanhukset voisivat pitää palvelutaloja ja erilaisia hoivayksiköitä koteinaan.
Yhteisöllisyyteen pitkä matka
_"Sukulaiseni on pitkän matkan päässä hoitokodissa, yksin omassa huoneessaan.Hänellä käy vieraita keskimäärin joka toinen kuukausi. Muuten liikuntakyvytön mummo näkee päivittäin vain hoitajansa, hoitotoimenpiteiden ja ruokahetkien ajan. Vanhukset kaipaisivat päästä ulos. Vangitkin pääsevät." _(Nimimerkki Omainen)
Moni keskusteluun osallistunut omainen on huolissaan äitinsä, isänsä tai sukulaisensa tilanteesta:
_"Vanhainkodeissa ei aina ole sopivaa juttuseuraa, varsinkaan miehelle. Isäni palvelukodissa asuu montakymmentä naista ja pari miestä... Vanhuksetkin mieluiten ystävystyvät saman sukupuolen kanssa." _(Surettaa)
Laajasti vanhustenhoidon kenttää tunteva Anna Pylkkänen sanoo, että Suomessa on jo paljon pitkälle edistyneitä palvelutaloja, mutta paljon myös toisenlaisia esimerkkejä.
– Meillä on vielä valtavan paljon tehtävää, että yhteisöllisyys olisi vanhustenhoitoa keskeisesti ohjaava periaate ja arvo.
Tarinankertoja ja viherpeukalo
Anna Pylkkäsen mukaan palvelutalojen kehittämisessä avainkysymys on rooleissa. Perinteisten roolien mukaan vanhus on palvelun saaja. Vanhukset ovat niitä, joille tehdään jotain, ja hoitajat niitä, jotka tekevät.
_"Jäin miettimään, onko sittenkään kyse yksinäisyydestä vai tunne tarpeettomuudesta ja ulkopuolisuudesta - kuin elämä tapahtuisi aina jossain muualla." _(Omainen)
– Vanhuksissa pitää nähdä muutakin kuin avun tarvitsija. Joku voi olla tarinankertoja, joku voi olla taitava viherkasvien hoitaja. Itselle ominaisen toiminnan kautta löytää luontevasti yhteyksiä tosiin ihmisiin, selvittää Pylkkänen sitä, miten yhteisöllisyys syntyy.
Pylkkänen toivoo, että kaikissa palvelutaloissa vanhukset pääsisivät osallistumaan arjen askareisiin voimiensa ja yksilöllisten ominaisuuksiensa mukaan.
– Yhteisöllisyys ei synny itsestään, ihmisiä ei liitetä toisiinsa sillä, että heidät pannaan saman katon alle. Yhteisöllisyys syntyy, kun vanhukset kokevat, että heillä on oma merkityksellinen rooli tässä yhteisössä.
Asenne ratkaisee
Kenen vastuulla sitten on, että palvelutalossa vanhukset pääsevät elämään tarkoituksellista elämää ja pystyvät luomaan ihmissuhteita? Keskustelussa esiin nousevat perinteisten roolien mukaiset ajatukset:
_"Töitä on runsaasti ihan perushoidon ja lääkehoidon kanssa. Ei myöskään kuulu hoitajien koulutukseen toimia viihdytysjoukkoina. Omaisilla on tärkeä tehtävä läsnäolossa ja he viihdyttävät omia vanhuksiaan parhaaksi näkemällään tavalla." _(Hoitsu)
"Tiukka henkilökunta mitoitus ei anna tilaa esim. kunnon keskusteluun ja ulkoiluun."(Alan opiskelija)
Kun asenne muuttuu, jokainen hetki, joka ollaan tekemisissä asukkaan kanssa, tarjoaa mahdollisuuden syvempään vuorovaikutukseen.
Anna Pylkkänen
– Kokemus alkutilanteessa työyhteisössä on yleensä se, että me emme voi mitään tehdä, ellemme saa lisää resurssseja tai lisää aikaa jostakin, mutta sitten kuitenkin lopputulos on se, että ihan hirveän paljon voidaan tehdä ja henkilökunta itsekin sen huomaa, toteaa vanhustenhoidon työyhteisöjä kouluttava Pylkkänen.
Pylkkäsen mukaan muutokseen tarvitaan uudenlaista asennetta.
– Kun asenne muuttuu, jokainen hetki, joka ollaan tekemisissä asukkaan (vanhuksen) kanssa, tarjoaa mahdollisuuden syvempään vuorovaikutukseen.
Whatsappia vanhuksille
Palvelutalojen laitosmaisuus näkyy myös siinä, että talojen ovet pysyvät kiinni. Edes omaiset eivät oikein tiedä, kuinka tiheään palvelutalossa on sopivaa vierailla. Asukkaiden kosketus ulkomaailmaan jää vähäiseksi ja satunnaiseksi.
– Myös omaisten rooli pitää miettiä osana yhteisöä. Ja omaisten pitää voida tulla palvelutaloon juuri niinkuin äidin tai isän kotiin tullaan, sanoo Pylkkänen.
"Melkein kaikilla vanhusten lapsilla ja heidän lapsillaan nuo watsapit on nykyään. Kuinkas olisi, jos siellä vanhuksen hoitopaikassa olisi vaikka wlan-verkko, niin pääsisi rupattelemaan sukulaisten kanssa enemmän ja ohjausta lisää watsappien käyttöön vaikka tet-koululaisilta."
Anna Pylkkänen lämpenee heti "Watsappia vanhuksille" -nimimerkin ajatuksille. Kaikki uusi tekniikka, joka edesauttaa vanhusten yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta omaisten ja tuttujen kanssa, on tervetullutta.
– Nykyisin monien vanhusten omaiset asuvat kaukana. Silloin skypet ja muut kuvayhteydet ovat ilman muuta tervetulleita ja tuovat hyvän lisän pelkkään puhelinyhteyteen.