Juha Malinen kävelee vastaan Töölönlahden jäällä. Polulla käy vilske: ihmiset ovat lähteneet kävelylle ja heitä tulee aurinkoisessa säässä solkenaan vastaan. Malinen kertoo, että kukaan ei ole tervehtinyt häntä – eikä hän ole liiemmin moikannut ketään vastaantulijaa. Malisen mielestä tämä ei kuitenkaan ole mitenkään epäystävällistä.
– Eihän Suomessa lenkkipoluillakaan moikata. Mehän olemme vähän juroja, hän arvelee syyksi.
Ulkomailla ollessaan Malista tervehditään, mutta hän moikkailee itsekin useammin.
– Esimerkiksi Kreikassa rannalla hölkätessä tervehditään, Malinen toteaa ja näyttää, että siellä nostetaan myös käsi pystyyn tervehdyksen yhteydessä.
Vieraiden moikkailu ei tunnu ulkomailla vaivaannuttavalta.
– Se on siellä niin luontevaa.
Mutta ei Suomessa?
– No ei, Malinen toteaa.
"Yks postimerkki" – kohteliaan tehokasta
Tervehtimistavat ovatkin hyvin kulttuurisidonnaisia. Suomen kielen lehtori Hanna Lappalainen on tutkinut suomalaisten kioskikäyttäytymistä: hän videoi ja analysoi 800 eri asiakaspalvelutilannetta eri puolilla Suomea. Tutkimuksen mukaan suomalaiset hoitavat kioskiasiointinsa hyvin vähäeleisesti ja tehokkaasti sen kummemmitta turinoitta.
Useimmiten myyjä sanoo ensin lyhyen tervehdyksen, kuten "Hei", johon asiakas vastaa samalla tavalla. Vaikka asiakas saattaa hoitaa ostoksensa tyyliin "Yks postimerkki" tai "Punanen malluaski", niin kaupankäynnin osapuolet eivät koe tällaista käytöstä epäkohteliaaksi tai tylyksi.
– Ei välttämättä, vaan se voi sopia ihan hyvin siihen tilanteeseen, jossa se tapahtuu. Jos on vaikka ruuhkaa, niin voi olla ihan järkevääkin, että toimitaan nopeasti ja sutjakkaasti ilman turhia puheita, toteaa Lappalainen.
Suomalaiselle tervehtimiskulttuurille ominaista on myös se, että meillä pelkkä tervehdys riittää, eikä siihen liitetä esimerkiksi englannin tai ranskan kielessä tyypillistä "herraa" tai "rouvaa". Myöskään etunimeä ei amerikkalaisittain käytetä, vaikka se tiedettäisiin.
Busseissa ei juuri moikkailla, etenkään vierustoverille
Busseissa moikkailu on jo huomattavasti nihkempää: Lappalainen on opiskelijoiden kanssa laskenut tervehtimisiä linja-autoissa ja tullut siihen tulokseen, että busseissa eivät matkustajat mutta eivät myöskään kuljettajat kovin hanakasti moikkaile.
– Yksi syy saattaa olla se, että ainakin pääkaupunkiseudulla asiakkaat tervehtivät matkakorttiautomaattia eivätkä kuljettajaa.
Onko suomalainen tervehtimiskulttuuri vaarassa, jos asioita hoidetaan automaateilla ja koneilla ihmiskontaktien sijaan?
– En olisi huolissani suomalaisten tervehtimiskulttuurista, mutta olen kuullut amerikkalaisilta kollegoiltani, että kouluissa on jouduttu opettamaan lapsille, miten toisiin ihmisiin tutustutaan kasvotusten, kertoo puheviestinnän professori Pekka Isotalus Tampereen yliopistosta.
Puhelimilla ja tietokoneilla tsättäily ja virtuaalitutustuminen ovat hyvin erilaisia kuin kasvokkain tapahtuva kanssakäyminen.
Vain maalaistollot moikkailevat tuntemattomia?
Miksi suomalaiset sitten ovat niin vähäeleisiä ja säästelevät moikkailujaan? Kansatieteilijä Eerika Koskinen-Koivisto oppilaineen teki testin ja tervehti ihmisiä erilaisissa paikoissa.
– Rakennusten ulko-ovilla moikattiin reippaasti takaisin, eli mennessä ja tullessa tervehtiminen tuntui luonnolliselta.
– Harvemmin ihmiset vastasivat tervehdyksiin sellaisissa tilanteissa, joissa oli mahdollisuus siihen, että tervehtiminen olisi johtanut johonkin kuten keskusteluun.
Koskinen-Koivisto toteaa, että yleensä ajatellaan, että harvaan asutuissa maissa ihmisten henkilökohtainen reviiri on laajempi kuin sellaisissa maissa, joissa on tiheämpi populaatio.
Suomessa on pidetty jopa kohteliaana olla häiritsemättä toisia: vieraille kaupungissa hölöttäviä on pidetty maalaisina, jotka eivät ole sopeutuneet kaupunkikulttuuriin. Kohteliaampana on pidetty sitä, ettei vieraita ihmisiä häiritä.
– Suomessa kaupunkikulttuuri on nuorta ja kadulla tervehtiviä on pidetty maalta tulleina, kertoo suomalaista kättelykulttuuria tutkinut kulttuurihistorioitsija Annakaisa Suominen Turun yliopistosta.
Toisaalta taas voi ajatella, että on epäkohteliasta olla noteeraamatta toinen ihminen, ja että toisten huomioimatta jättäminen on merkki siitä, että suomalaiset eivät ole tottuneet muihin ihmisiin.
Kulttuurihistorioitsijan mukaan arkiset tapakulttuurin säännöt otettiin käyttöön Suomessa Manner-Eurooppaa myöhemmin, oikeastaan vasta 1800-luvulla.
Eli toisaalta jos rappukäytävässä moikkailee tuntemattomia, sitä voidaan pitää junttimaisena, mutta toisaalta tervehtimättömyys voidaan tulkita junttimaiseksi ja epäkohteliaaksi.
– Helsingissä on itsestään selvää, että kerrostalossa vastaantulijoita tervehditään. Mutta sitten kun olen Pohjanmaalla tai Tampereella, niin aina välillä oikein hämmästyn sitä, kuinka jotkut ihmiset yrittävät puikkelehtia rappukäytävissä niin, ettei toista tarvitse tervehtiä, naurahtaa puheviestinnän professori Pekka Isotalus.
– Jotkut yrittävät tulla hissistäkin sillä tavalla ulos, ettei tarvitsisi katsoa silmiin.
Kulttuurihistoitsija Suominen pitää naapureiden tervehtimistä tärkeänä: toisten noteeraaminen on tunnistautumista ja se luo turvallisuuden tunnetta yhteisössä, vaikka naapureihin ei haluttaisi syvemmin tutustuakaan.
Suomalainen ei puhu, eikä pussaa, mutta kättelee
Kulttuurihistorioitsija ei osaa sanoa, moikkailevatko suomalaiset määrälllisesti vähemmän kuin muut, mutta vähäeleisempää tervehtiminen on verrattuna vaikkapa kosketteluun tottuneisiin eteläeurooppalaisiin.
Suomalaiseen kulttuuriin on perinteisesti kuulunut se, ettei fyysinen kosketus ole ollut tapana – ainakaan vieraiden kesken.
Vaikka suomalaiset eivät halaile ja harrasta poskisuudelmia, kättely on ollut pitkään arvossaan. Käsi lienee suomalaisille riittävän "neutraali" ruumiinosa.
Kättely on Suomisen mukaan hyvin tasa-arvoinen tervehtimistapa. Kättely yleistyi 1900-luvun alussa, kun yhteiskunta tasa-arvoistui.
Aikaisemmin tervehtimistavoilla osoitettiin statusta, vaikkapa niiailemalla ja kumartelemalla ylempiarvioisia.
– 1960- ja 70-luvuilla muodollinen kättely sai väistyä epämuodollisten tervehtimistapojen tieltä, kunnes se jälleen yleistyi 1980-luvulla. Nythän päiväkodeissakin opetetaan kättelyä.
Kättelyn on usein sanottu juontavan juurensa siitä, että kättelemällä on tarkastettu, ettei vastaantulija ole kantanut asetta kädessään.
– Kättelyn on ajateltu osoittavan, että esimerkiksi keskiajalla ritarit eivät ole kantaneet tikareita käsissään. Uskon kuitenkin enemmän kättelyn biologiseen taustaan, siihen että koskettamalla toista aloitetaan sosiaalinen suhde. Käden ojennusta on tavattu myös länsimaisesta kulttuurista erillään elävien afrikkalaisten heimojen keskuudessa.
Suominen muistuttaa, että myös eläimet koskettelevat toisaan hieroessaan tuttavuutta.
Lyödään kättä päälle – kättely sopimisen merkkinä suomalaisille eritysen tärkeää
Suomessa on lyöty "kättä päälle" jo 1500-luvulla sopimuksen merkiksi. Eli kättely on jo ainakin keskiajalta lähtien ollut oikeudellinen ele.
Kulttuurihistorian tutkijan mukaan kättely tervehtimisen ja sopimisen merkkinä voivatkin sekoittua Suomessa toisiinsa.
– Tervehtimistilanteessa me ikään kuin sovimme, että me aloitamme sosiaalisen suhteen.
Ehkä kättely on Suomessa yleistä myös siksi, että suomalaisille on tärkeää, että sopimukset pitävät ja toisen sanaan voi luottaa. Tähän on liittynyt myös suomalaiseen kulttuuriin kuulunut ajatus siitä, että kun puhutaan, niin "puhutaan asiaa eikä niitä näitä", kuten Pekka Isotalus sanoo.
Isotaluksen mukaan ei ole olemassa tutkittua tietoa siitä, puhuvatko suomalaiset tuttujen kesken vähemmän kuin muut, mutta tutkittua tietoa on siitä, että suomalaiset kestävät hiljaisuutta paremmin kuin monet muut.
– Me olemme outojen ihmisten kanssa hiljaisempia kuin jotkut muut. Meille ei tule tarvetta rikkoa hiljaisuutta niin nopeasti. Me siedämme hiljaisuutta paremmin.
Johtuipa suomalaiseen kulttuuriin kuuluva vähäeleinen ja tehokas tervehtimiskulttuuri maalaisuudesta, pimeästä talvesta tai kohteliaisuudesta, tutkijat muistuttavat, että toisista kulttuureista tulevat saattavat kokea meille luontevan käytöksen loukkaavana. Joten olisi kohteliasta tervehtiä ja huomioida muut ihmiset.