– Helsinki oli tuppukylä, kallioita täynnä, ja noki tuoksui. Engel päätti, ettei kaupunki enää palaisi. Siksi hän suunnitteli yksikerroksisia kivitaloja ja leveitä katuja, Viikilä sanoo.
Romaani kertoo, kuinka Engel tuli vuonna 1816 Helsinkiin 37-vuotiaana ja teki täällä työtä kuolemaansa saakka, kevääseen 1840. Kirjassa Engel pitää kuvitteellista unipäiväkirjaa noilta vuosilta.
Viikilä kuvaa enemmän yksinäistä ja ulkopuolista ihmistä kuin arkkitehdin työtä. Engelin elämässä oli paljon kuolemaa ja surua. Hänen poikansa, vaimonsa ja lopulta erityisen rakas tytär Emilie kuolivat.
Engel ja vaimo Charlotte ikävöivät Berliiniin, eivätkä kotiutuneet kylmään ja pimeään kaupunkiin. Engel oli luvannut vaimolleen, että Helsingissä viivyttäisiin vain kuusi vuotta. Pesti kesti 24 vuotta.
– Uhrauksen vaakakupissa oli yhdessä kunnianhimo ja toisessa perhe. Missään muualla hän ei olisi voinut suunnitella kokonaista kaupunkia. Aivan elämän loppupuolella Engel ollut varma siitä, kannattiko, Viikilä sanoo.
Engelin päätyö oli Tuomiokirkko, jonka suunnitteluun hän sai vapaat kädet. Hän ehti nähdä sen lähes valmiina. Kuoleman jälkeen tuli kuitenkin muita, jotka sitä mestaroivat.
– Hän ei olisi halunnut kirkon eteen seremoniallisia portaita, vaan olisi rakennuttanut sen eteen päävartion tai putkan, niin kuin sitä kutsun, kertoo Viikilä.
Jukka Viikilä on dramaturgi, kirjoittanut runoja, kuunnelmia ja laulujen sanoituksia. Hänen romaaninsa on runollisen kaunis ja herkkä tarina surullisesta suurmiehestä.