Arto Ahlberg muistaa sen vieläkin. Oli vuosi 1984, nuoren miehen ensimmäinen työpäivä UPM:n Voikkaan tehtaan vuoromestarina. Hän seisoi sanomalehtikoneen, PK11:n, edessä.
– Kun tulimme silloisen vuoromestarin kanssa ovesta sisään ja näin koneen, niskakarvat nousivat pystyyn. Se oli upea tunne. Tiesin, että tällä koneella tulen tekemään työurani.
Ahlberg oli yksi niistä sadoista nuorista, jotka aloittivat 14-vuotiaina Kymi-yhtiön ammattikoulun ja menivät sen jälkeen tehtaalle töihin. Työuran katkaisi vain armeija.
– Melkein kaikki ajattelivat, että kun tänne töihin tullaan niin täällä 40 vuotta ollaan ja jäädään eläkkeelle. Sellainen maailma oli silloin.
Yli 30 vuotta myöhemmin Ahlberg seisoo PK11:n konesalissa samassa kohtaa.
Se oli upea tunne. Tiesin, että tällä koneella tulen tekemään työurani.
Arto Ahlberg
Konetta ei enää ole. Vuoro- ja päivämestarien kopin ovi on lukossa.
On aivan hiljaista.
Mieli lentää kymmenen vuoden taakse, maaliskuiseen päivään vuonna 2006.
Hiljaisuus
8.3.2006. Oltiin Voikkaan tehdasalueen Mestarikerholla, jossa oli alkamassa toimialajohtaja Jyrki Ovaskan tiedotustilaisuus.
Paikalle oli saapunut noin 70 henkilöä. Tunnelma oli tiivis. Työntekijät arvailivat, mitä heille pian kerrottaisiin. Jotkut arvasivat oikein.
Toimialajohtajan sanat ovat Ahlbergillä yhä tarkasti muistissa.
– Ovaska tuli kerholle ja ilmoitti, että Voikkaan tehdas lopetetaan. Että yt-neuvottelut alkavat, ja että tehtaan toiminta loppuu viimeistään 1.10. ja vuoden loppuun mennessä tehdas suljetaan täysin.
Menin pöytäni ääreen ja ihmettelin hiljaisuutta. Puhelimet eivät soineet. Kukaan ei puhunut mitään.
Arto Ahlberg
Mestarikerho oli äkkiä aivan hiljainen.
– Järkytys ja epäusko oli kova. Me kaikki ajattelimme, että eihän nyt Suomessa voida kokonaista paperitehdasta lopettaa.
Suurin osa väestä marssi saman tien ulos.
– Sanoja ei paljon vaihdettu. Muistan nähneeni kyyneleitä.
Viimeinen juhla
Ahlberg itse oli edennyt urallaan ensin päivämestariksi, sen jälkeen henkilöstöhallinnon puolelle. Hän oli saanut tiedon tehtaan lakkautuksesta vähän ennen työntekijöitä.
– Edellisenä iltana oli yhden työkaverin eläkejuhla viereisellä klubilla. Sielläkin ihmiset kovasti pohtivat, että mitenhän tässä käy. Minä tiesin, mutta en voinut kertoa kenellekään.
Tiedotustilaisuuden jälkeen Ahlberg käveli takaisin omalle työpisteelleen.
– Menin oman pöytäni ääreen istumaan ja ihmettelin hiljaisuutta. Puhelimet eivät soineet. Kukaan ei puhunut mitään.
Iltapäivällä henkilöstöhallintojohtaja kutsui henkilöstöpuolen väen Kymin tehtaan puolelle kokoon. Tapahtumat etenivät nopeasti.
– Yt-neuvottelut alkoivat heti. Työvoimatoimisto perusti tänne aika nopeasti oman pisteen. Kävin heidän kanssaan tehtaan puolella ja annoin tilastoja ammattiryhmistä ja ihmismääristä.
Muistona päiväkirja
Omalta osaltaan Ahlberg purki asiaa kirjoittamalla päiväkirjaa. Päiväkirjan pidon hän oli aloittanut jo edellisen vuoden joulukuussa toimialajohtajan vierailun jälkeen.
– Hän ei silloin puhunut tehtaan lopetuksesta suoraan mutta asetti meille ehtoja ja lukuja. Aina kun kuulin jotain uutta, jatkoin kirjoittamista. Siitä tuli aika kattava kertomus tehtaan alasajosta.
Vaikeinta oli vähän yli 50-vuotiailla paperimiehillä.
Arto Ahlberg
Huoli tehtaan työntekijöiden tulevaisuudesta oli heti kova.
– Pohdin, mikä todennäköisyys heillä on sijoittua uusiin töihin. Kuinka monet tulisivat putoamaan työmarkkinoiden ulkopuolelle? Vaikeinta oli vähän yli 50-vuotiailla paperimiehillä. Nuorille oli ehkä helpompaa kouluttautua uusille aloille.
Ahlberg ei nähnyt Voikkaan viimeisiä hetkiä. Hän työllistyi pian lakkautusilmoituksen jälkeen Ahlströmin kartonkitehtaalle Kotkan Karhulaan.
– Menin sinne ihan toisiin tehtäviin. Koin, ettei henkilöstöhallinto sittenkään ole minulle oikea paikka.
Tyhjät käytävät
Ahlberg on nyt 56-vuotias. Kymmenen vuotta on kulunut nopeasti.
– Kouluttauduin uudestaan vielä vanhoilla päivilläni ja pääsin muutosturvan avulla opiskelemaan energiatekniikkaa ammattikorkeakouluun. Olen ollut tyytyväinen siihen, miten minulle on käynyt.
Käytävien hiljaisuus on yksi todiste erään aikakauden alasajosta.
Arto Ahlberg
Silti ajatus karkaa aina toisinaan menneisiin päiviin. Aikaan, jolloin kukaan ei voinut kuvitellakaan että eräänä päivänä tehtaan käytävät – joita Ahlbergkin on tallannut kilometrikaupalla – olisivat näin hiljaiset.
– Kun kaikki oli hyvin ja rahaa tuli taloon, meininki oli aivan toisenlaista. Käytävien hiljaisuus on yksi todiste erään aikakauden alasajosta.
Mestarikerho on yhtä hiljainen. Ikkunoita peittävät verhot, vaikka kevät kajastaisi jo sisään. Pikkujoulujen, vappujuhlien ja äitienpäivälounaiden nauru vaikeni jo kauan sitten.
Kokonainen yhteisö on poissa.