1900-luvun alun vanhoissa hautajaiskuvissa on jotain, mitä nykyajan kuvista ei enää löydä. Vielä tuolloin oli tavallista, että kalpea vainaja makasi avoimessa arkussa saattoväen edessä ennen hautuumaalle viemistä.
Nykyään tapa on jo miltei unohtunut luterilaisissa hautajaisissa. Kainuun museon maakunta-amanuenssin Ulla Härkösen mukaan muutos on yksi esimerkki siitä, miten kuolema on sadassa vuodessa muuttunut yleisestä yksityisen elämän piiriin.
– Ennen kuoltiin kotona perheen ja läheisten tuttavien lähettyvillä. Nyt kuolema tapahtuu aika usein sairaalaolosuhteissa, ja vainajaa käsittelevät kuoleman ammattilaiset, kertoo Härkönen.
Vainajista otettiin valokuvia vielä 1900-luvun jälkeenkin etenkin maaseutupaikkakunnilla, missä ollaan asuttu suuremmissa kyläyhteisöissä ja maataloissa. Kaupungistumisen myötä tapa alkoi hiipua pois 1960–1970-luvuilla.
– Tosin tänäkin päivänä joku saattaa ottaa kappelissa kuvan vainajasta, huomauttaa Härkönen.
Arkisesti tuonpuoleiseen
Härkönen on tutkinut syntymän ja kuoleman kulttuuria Kainuun museon _Syntymä ja kuolema _-näyttelyä varten, jossa esitellään muun muassa kuolemiseen liittyvien toimenpiteiden eroa ennen ja nykypäivänä.
Kun ihminen noin sata vuotta sitten kuoli, vainaja pestiin ensin lattialla olkien päällä tai saunassa. Vainajalle puettiin kuolinpaita, hänet nostettiin ruumislaudan päälle ja vietiin aittaan tai latoon odottamaan hautaamista.
Ennen kuoltiin kotona perheen ja läheisten tuttavien lähettyvillä.
Ulla Härkönen
Hautajaisia edeltävänä iltana vainajan kotona vietettiin peijaisia eli ruumiinvalvojaisia, joihin kutsuttiin sukulaiset, ystävät ja tuttavat ja pöytä katettiin koreaksi – eikä viinaakaan säästelty. Myös vainaja saatettiin kantaa riihestä mukaan juhliin.
Seuraavana päivänä pidettiin varsinaiset hautajaiset, jossa kokoonnuttiin talon eteen laulamaan virsiä ja jättämään jäähyväiset. Arkuntekijä naulasi arkun kiinni, mutta viimeisen naulan löi vainajan rinnan päälle omainen sanoen "Tuoss' on sulle perintös matkaan, älä kaipaa enempää".
Saattoväki seurasi arkkua kuljettavaa hevosta hautuumaalle. Hautauksen jälkeen kokoonnuttiin vielä maahanpanijaisiin.
Pehmeämpää kuoleman käsittelyä
Nykyään ihminen kuolee usein sairaalassa tai hoitokodissa, ja vainajan käsittelystä huolehtivat pitkälti ammattilaiset: hautajaistoimiston edustajat ja seurakunta- ja hautausmaatyöntekijät. Omaisten ei ole välttämätöntä olla mukana missään vaiheessa, mutta halutessaan vainajan voi nähdä vielä hautajaispäivänäkin.
Vaikka vainajaa käsittelevät nykyään eri ihmiset kuin ennen, ovat vainajan käsittelyn vaiheet säilyneet vuosien mittaan samankaltaisina.
– Edelleen vainaja siistitään, puetaan kuolinpaitaan ja viedään ruumishuoneelle odottamaan hautaamista, sanoo Härkönen.
Maakunta-amanuenssi uskoo, että jotkin vanhat tavat ovat hiipimässä nykypäivään. Nykyäänkin on ihmisiä, jotka haluavat olla mukana esimerkiksi pukemassa kuolleen läheisensä.
– Toivottavasti ollaan menossa kohti vanhaa kuoleman kulttuuria ja vähän pehmeämpää kuoleman käsittelyä. Ettei siitä tulisi kokonaan arkielämästä eristetty osa-alue, toteaa Härkönen.