Kakkosluokkalaisten oppilaiden silmät ovat nauliintuneet naiseen, joka opettaa matematiikkaa nimensä avulla.
– Minun nimeni on Hanan. Jos “alif” -kirjaimesta saa seitsemän pistettä, niin montako pistettä nimestäni saa? nainen kysyy.
Hanan-nimessä – joka tarkoittaa arabiaksi myötätuntoa – on yksi arabian kieleen kuuluva alif-kirjain. Siis seitsemän pistettä.
Oikean vastauksen antanut oppilas saa taputukset koko luokalta.
Tämän jälkeen laskuharjoitukset jatkuvat palloleikillä.
Näin opettaa palestiinalainen Hanan al-Hroub, tuore Vuoden opettaja -palkinnon voittaja. Vuosittaista palkintoa pidetään “opetusalan Nobelina”, jonka uusin voittaja valittiin maaliskuussa tuhansien ehdokkaiden joukosta.
Sekä oppilaat että 43-vuotias Hanan al-Hroub syntyivät keskelle sotilasmiehitystä.
Ollaan al-Birehin kaupungissa, kymmenen kilometrin päässä Jerusalemista ja muutaman kilometrin päässä Länsirannan muurista, joka erottaa palestiinalaiset ja israelilaiset toisistaan.
Opetan heille kiintymystä ja huolenpitoa. Opetan heitä rakastamaan toisiaan.
Miehitystä ei jaksa miettiä lasten hauskanpitoa katsellessa, ja se on tarkoituskin.
Al-Hroub sai Vuoden opettaja -palkinnon, koska hän loi oppilailleen rauhan saarekkeen keskelle vihan erämaata.
Värikäs luokkahuone pursuaa leikki- ja pelivälineitä. Al-Hroub käyttää niitä oppikirjojen tukena, sillä ne tekevät oppimisesta hauskaa.
Luokassa yhteistyökyvystä palkitaan ja oppilaita kannustetaan luottamaan toisiinsa.
– Opetan heille kiintymystä ja huolenpitoa. Opetan heitä rakastamaan toisiaan, al-Hroub kuvailee.
Al-Hroub opettaa rakkautta, koska hän tietää mitä vihalla saadaan aikaan.
Tie palkituksi opettajaksi alkoi kuitenkin juuri vihan hedelmästä – Israelin sotilaan laukauksesta.
Yhdeksän vuotta sitten al-Hroubin aviomies Omar oli matkalla kotiin perheen kahden pojan kanssa. Matkan varrella oli Israelin tarkastuspiste.
Alkoi ammuskelu. Yksi luodeista osui aviomiestä olkapäähän, toinen mukana ollutta veljen vaimoa päähän.
Fyysiset vammat eivät olleet vakavia. Todellinen kärsimys tuli vasta välikohtauksen jälkeen, al-Hroub kertoo.
– Lapseni traumatisoituivat. He muuttuivat hiljaisiksi ja heräsivät öisin huutaen isänsä nimeä. He eristäytyivät kaikista, jopa minusta.
Katsokaa luokkahuonettani. Näettekö vihaa täällä?
Kokemus muutti jotain myös al-Hroubissa. Hän päätti suorittaa loppuun juuri alkaneet opettajanopinnot, jotta voisi ryhtyä opettamaan lapsille rauhan, ilon ja luottamuksen sanomaa.
Sillä lapset imevät itseensä kaiken ympäristöstään. Myös väkivallan, jota miehitetyllä Länsirannalla piisaa.
– Yksikään lapsi ei synny viha sisällään, mutta hänen ympäristönsä vaikuttaa hänen käytökseensä. Kaikki mitä hän näkee, kaikki mitä hän kokee. Heidän ei tulisi todistaa tätä väkivaltaa, joka heitä ympäröi.
Al-Hroub kiistää tutkitustikin kyseenalaiset väitteet (siirryt toiseen palveluun), joiden mukaan juuri viha israelilaisia kohtaan on se mitä palestiinalaiskouluissa opetetaan.
– Katsokaa luokkahuonettani. Näettekö vihaa täällä? Jos opettaja opettaa vihaamaan, hän itse on ensimmäinen joka kärsii siitä. Oppilaat vihaavat ensin häntä, sitten toisiaan. Lopulta kaikki kärsivät.
Palestiinalaislapsille ja nuorille Israel tarkoittaa muuria, miehitystä ja tarkastuspisteitä. Tavallisin kontakti israelilaiseen on käskyjä, kyynelkaasua ja kumiluoteja jakeleva sotilas.
Palestiinalaispojat oppivat jo alakouluiässä vastustamaan miehitystä omalla tavallaan, eli viskomalla kiviä sotilaita kohti.
Seuraukset ovat usein vakavia. Päähän osunut kumiluoti tai kyynelkaasukanisteri voi tappaa, ja kivien heittelijöitä viedään vankilaan.
Israelin vankiloissa oli joulukuun lopussa 430 palestiinalaislasta (siirryt toiseen palveluun), suurin osa kivien heittelyn vuoksi.
Toivoa on oltava aina. Meidän on elettävä.
Useimmat jättävät kivien heittelyn vanhetessaan, mutta jotkut tarttuvat veitsiin tai polttopulloihin.
Viime syksystä lähtien kiihtyneissä israelilaisten ja palestiinalaisten väkivaltaisuuksissa on tapettu 30 israelilaista ja yli 200 palestiinalaista, joista kymmenet ovat olleet alaikäisiä.
Al-Hroub toteaa, ettei mahda vuosikymmeniä jatkuneelle miehitykselle ja vihanpidolle mitään. Mutta luokkahuoneensa sisällä hän yrittää katkaista väkivallan kierrettä, jota sukupolvesta toiseen jatkuva miehitys ruokkii.
– Luokkahuone on lasten toinen koti. He viettävät puolet ajastaan täällä. Tavoitteeni on, että nämä oppilaat voivat elää lapsuuttaan tämän luokkahuoneen sisällä.
Länsirannan tulevaisuus ei kuitenkaan näytä valoisalta. Onko palestiinalaisilla toivoa?
– Toivoa on oltava aina. Se on tarpeeksi. Meidän on elettävä.
Al-Hroub lähettää terveiset Suomeen. Ensin tietenkin kirkkonummelaiselle matematiikanopettajalle Maarit Rossille, joka oli yksi Vuoden opettaja -palkinnon kymmenestä finalistista.
Lopuksi al-Hroub sanoo ehdotuksensa Suomen luokkahuoneisiin, joissa tuhannet pakolaislapset aloittavat opintaivaltaan.
Osa lapsista on voinut asua Suomessa pitkäänkin, osa on saapunut Suomeen suoraan sodan keskeltä, halki Euroopan vieneen rankan vaelluksen jälkeen.
– Nämä lapset ovat psykologisesti vaikeassa tilanteessa. Ehdotan, että näiden lasten luokassa olisi opettajia sekä lähtömaasta että Suomesta. Koska uusi kulttuuri on niin outo lapsille, on hyvä, että heillä olisi opettajia eri taustoista, al-Hroub sanoo.
Apuna käytettäisiin luonnollisesti sotaa käyvistä maista paenneita opetusalan ammattilaisia.
– Näistä maista lähteneitä ihmisiä on yhteiskunnan eri osa-alueilta. On opettajia, tohtoreita, opiskelijoita. Opettajien yhteistyö luokassa antaisi oppilaille tasapainoa, al-Hroub neuvoo.
Mitä tapahtuu luokkahuoneissa tänään, vaikuttaa yhteiskuntaan tulevaisuudessa, al-Hroub muistuttaa. Siksi Suomeen tulleille on hyvä näyttää jo koulussa, että uusi kotimaa pitää heistä huolta.
– Jos lapset rakastavat ympäröivää yhteiskuntaa, he tulevat olemaan aktiivinen osa sitä.
