Anne Kivinen on 31-vuotias, yhden lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Hän asuu Lahden keskustassa ja on omien sanojensa mukaan onnellinen.
– Kaikkea ihanaa on tapahtunut, hän sanoo.
Erityisen onnellinen Anne on keittiöstään, jossa on tilaa kokata.
Ulospäin ei näe, että Anne on mieleltään sairas. Virallinen diagnoosi on dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli traumapohjainen multipersoonahäiriö. Nykyään hän on sinut sairautensa kanssa, mutta aina ei ole ollut niin.
Periaatteessa sairaus on ollut osa elämää aina, mutta diagnoosi vahvistettiin vasta vuonna 2010.
– Kaverit ovat sanoneet, että he ovat osanneet toimia oikein jo ennen kuin kukaan tiesi, mikä minua vaivaa. He ovat osanneet ”maadoittaa”, eli palauttaa tähän hetkeen. Se on eräänlaista mindfullnessia, josta nykyään puhutaan tosi paljon.
Sairaudensa alkamisesta Annella ei juurikaan ole muistikuvia, mutta hänestä on tuntunut aina, että jokin on pielessä.
– Muisti pätkii, ja sitä yrittää vain selittää jotain kavereilleen. Olen oppinut lukemaan ihmisiä ja reagoimaan siihen, mitä he sanovat ikään kuin muistaisin jotain.
Muistikuvat eletystä elämästä pätkittäisiä
Dissosiaaviseen identiteettihäiriöön ei ole lääkehoitoa eikä siitä parane koskaan. Annenkin on vain hyväksyttävä se, että hän voi koskaan olla vain yksi ihminen.
Jos joku olisi osannut puuttua sairauteen ajoissa, tilanne voisi olla toinen. Ainoa asia, johon Annen lapsuudessa yritettiin puuttua, olivat vaikeat koti- ja kouluolot – niiden hän uskoo myös laukaisseen sairauden. Hän kertoo kohdanneensa lapsena väkivaltaa.
Minulla ei ole siitä ajasta muistikuvia, mutta kuitenkin tekstiä paperilla todisteena.
Anne Kivinen
– Koulussa kiusaaminen alkoi heti ensimmäisellä luokalla. Siitä on vieläkin arpi ohimossa. Toisella luokalla melkein silmä puhkesi, kun minut heitettiin lumivallilta alas suoraan tolppaa päin. Kaulassa on jälki muutaman millin päästä kaulavaltimosta. Sekin on muistona koulukiusaamisesta.
Koulukiusaaminen Annen mukaan johtunut hänen sairaudestaan vaan siitä, että hän oli ruotsinkielisenä suomenkielisessä koulussa.
– Olin pieni blondi, jolla oli pullonpohjalasit – ja vielä ruotsinkielinen. Se riitti kiusaamisen syyksi. Nykyään en puhu ruotsia ollenkaan.
Kolmetoistavuotiaana Anne alkoi viillellä itseään. Ensin hän teki sitä itsenään, mutta myöhemmin viiltelystä vastasi yksi hänen sivupersoonistaan, jota Anne kutsuu Virnuksi.
Annen mukaan hänen elämässään on tapahtunut ja tapahtuu paljon asioita, joista hänen oikea minänsä ei edes tiedä.
– Opetan Lahden Klubitalolla luovaa kirjoittamista. Muisti pätkii lähes koko ajan. Aluksi oli hankalaa, nykyään on helpompaa ja pystyn pysymään enemmän paikalla.
Hän on opiskellut Lontoossa lentomekaniikkaa ja -tekniikkaa sekä kvanttifysiikkaa ja matematiikkaa.
– Lisäksi tein tarjoilijan hommia. Minulla ei ole siitä ajasta muistikuvia, mutta kuitenkin tekstiä paperilla todisteena.
Satuja sivupersoonille
Anne Kivinen kertoo, että hänellä on nelisenkymmentä sivupersoonaa. Hän osaa nimetä niistä vain muutaman. Osa on pienempiä persoonia, jotka ovat jumahtaneet muistoihin.
Saatan yhtäkkiä alkaa juosta ympäriinsä, konttailla tai kiipeillä seinillä, mutta kaverit tietävät, että olen sellainen.
Anne Kivinen
– Mutta sitten on muutamia, jotka ovat vahvasti läsnä, kuten Virnu, jolla on oma tyylinsä toteuttaa itseään. Se pukeutuu eri tavalla ja tykkää esimerkiksi punaisesta, jota itse en voi sietää. Virnu on osa minua ja kuitenkaan ei ole.
– Pystyn puhumaan hänen kanssaan, ja se on erillään minusta pääni sisällä. Se on todella kummallista, Anne jatkaa.
Joitakin sivupersooniaan Anne osaa kuvailla tarkasti. Virnua hän luonnehtii tiukkapipoioseksi nutturapääksi, joka on järkähtämätön ja tarkka säännöistä.
– Hiukset pitää olla siististi, meikin hillitty ja siisti ja vaatteet jostain vuosien takaa, suoraan mutsin vaatekaapista. Aviomieheni on ollut hänen kanssaan enemmän tekemisissä, ja heillä on ollut hyviä keskusteluja muun muassa filosofiasta.
Toinen sivupersoona, jonka Anne pystyy profiloimaan on Laura. Tätä Anne kuvailee hahmoksi, joka pelottaa varsinkin lapsia.
– Lääkärini lukee useille hahmoilleni satuja, kuten myös mieheni. Meillä on ollut keskiviikkoisin oikein satuiltoja.
"Tulen aina joukolla paikalle"
Suurimman osan ajasta Anne Kivinen onnistuu pitämään sivupersoonansa syrjässä. Hän kertoo sopineensa hahmojen kanssa, milloin ne saavat olla paikalla. Aina se ei toimi, mutta päiväsaikaan hän kertoo saavansa yleensä työnnettyä sivupersoonia pois lupaamalla, että ne saavat illalla leikkiä.
Elämä 40 sivupersoonan kanssa on välillä pelottavaa. Anne on jopa joskus toivonut, että kaikki, mitä hän on kokenut ja aistinut johtuisi mieluummin vaikka aivokasvaimesta, jonka voisi ottaa pois.
Vaikka tämä on absurdia, tämä on minun elämäni.
Anne Kivinen
Tai esimerkiksi skitsofreniasta, jota voi hoitaa lääkkeillä. Annen sairauden ainoa hoitomuoto on terapia, mutta hänen tapauksessaan siitä ei ole merkittävää apua, vaan hän joutuu elämään eri persooniensa kanssa koko loppuelämänsä.
Hän kertoo, että terapiassa käydään läpi jonkin verran traumoja, mutta enimmäkseen käsitellään dissosiaation teoriaa ja etsitään keinoja pärjätä arjessa.
– Harjoittelen kaksoistietoisuutta ja maadolttamista, niin että siitä tulee luonnollista. Osalle persoonista on tehty suojapaikkoja, jolloin ne eivät enää häiriköi. Ne ovat olemassa mutta eivät aiheuta ongelmia.
Kaikesta huolimatta Anne osaa suhtautua sairauteensa jopa huumorilla.
– Ei tarvitse olla koskaan yksin, tulen aina joukolla paikalle. Vaikka tämä on absurdia, tämä on minun elämäni.
Arjessa pärjää muiden ihmisten avulla
Anne Kivinen pärjää sairautensa kanssa ja läheiset osaavat suhtautua siihen. Anne on kuitenkin rajannut tarkasti ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä.
Kaverit ovat sanoneet, että he ovat osanneet toimia oikein jo ennen kuin kukaan tiesi, mikä minua vaivaa.
Anne Kivinen
– Kaverit ymmärtää, että olen outo. Saatan yhtäkkiä alkaa juosta ympäriinsä, konttailla tai kiipeillä seinillä, mutta kaverit tietävät, että olen sellainen. Olen vain Anne. Antaa sen olla.
Anne tarvitsee arkisia asioita hoitaessaan jonkun mukaansa. Esimerkiksi kaupassa käydessään hänen muistinsa saattaa pätkiä eikä hän selviä ostoksista ilman apua. Kotiinkaan hän ei uskalla jäädä yksin.
Hän ei pysty tekemään vakituista, säännöllistä työtä. Hän on opiskellut, mutta koulussakin hänet vapautettiin matematiikan opinnoista, koska hän ei pysty käsittelemään ainetta silloin, kun on oma itsensä. Muidenkin aineiden kokeet hän on suorittanut yksin, ettei ole ollut häiriötekijöitä.
Nyt hän on keskeyttänyt koulun, koska voimat eivät riittäneet. Anne luonnehtii vointiaan romahtaneeksi.
– Romahtaminen tarkoittaa sitä, että menen vain henkisesti niin rikki, että en pääse edes ylös sängystä. Ja kun minulla on konversiohäiriö, minua huippaa, jos liikahdan. Kouristelen. Pelkään ja tärisen. Elämä on silloin tuskaista.
Romahduksesta selviää, kun hyväksyy sen, Anne tietää. Hän on siinä tilassa muutaman päivän ja se menee ohi.
– Yritän taistella sitä vastaan. Rähisen itselleni ja ukolleni. Olemme tottuneet siihen.
Onni tulee pienestä: auringosta ja kahvista
Annella on lapsi, joka asuu isänsä kanssa, mutta käy hänen luonaan usein. Lapsikin on oppinut lukemaan äitiään.
Minulla ei ole mitään hätää.
Anne Kivinen
– Jos minulta menee hermot ja kivahdan jostakin, lapsi tietää, että kannattaa häipyä hetkeksi, kunnes tilanne rauhoittuu. Hän on ollut mukana lääkärissä, ja koko ajan vahditaan, ettei minun vaivani vain siirry hänelle.
Anne voi osittain kiittää onnellisuudestaan sairauttaan, koska hän ei havaitse pahoja asioita. Ainoa, minkä hän havaitsee ja tuntee ovat mielenpäällä olevat tämän hetken ongelmat. Ne stressaavat Annea kuten ketä tahansa.
– Mutta esimerkiksi nyt minulla ei ole mitään hätää. On aurinkoinen päivä ja minulla on kahvia. Se riittää.
Kun Anne ajattelee elämäänsä parinkymmenen vuoden päähän eteenpäin, hän toteaa, että hänen puolisonsa todennäköisesti leikkii tuolloin edelleen Annen sivupersoonien kanssa.
– Jos saa haaveilla, olen silloin filosofian maisteri.