Aurinkoisena kevätpäivänä Helsingin Vallisaaren heräävän luonnon keskellä ei ensimmäisenä tule ajatelleeksi, että saari kätkee sisäänsä synkkää historiaa. Toisaalta, mitä muuta sotilassaaren menneisyys voisi olla?
Vallisaari on ollut pitkään suljettu, mutta tänä kesänä siitä odotetaan Helsingin saarimatkailun vetonaulaa säännöllisen vesibussiyhteyden myötä.
Muutos karusta sotilassaaresta piknik-kohteeksi on ollut nopea. Vallisaaren luolista vietiin vielä viitisen vuotta sitten pois viimeisiä salaisen liikekannallepanokeskuksen tarvikkeita: ammuksia, tykkejä, ohjuksia, miinoja ja miehistön majoitusvälineitä.
1920-luvulla saari oli niin tarkkaan vartioitu, että satunnainen kulkija saattoi tulla ammutuksi lähes tuosta vain. Näin tapahtuikin.
Vartiomiehillä oli käsky ampua
Vanha tykistön eversti Havo sai pitää henkiriepunsa, mutta veneeseen tuli kuulanreikiä, kun hän souti onkireissultaan rannan tuntumaan. Vartiomiehelle oli kerrottu etukäteen, että rannoilla saattaa liikuskella eversti. Hänelle tosin oli unohtunut kertoa, että everstillä on yllään siviilivaatteet eikä sotilaspuku. Se sai vartiomiehen ottamaan tulijan jyvälle ja painamaan liipaisinta.
Suomessa oli vielä 1920-alussa suuri bolshevikkien ja kommunistien pelko. Puolustusvoimat oli valmiina vallankaappauksen varalta.
– Täyteen ampumatarvikkeita ladatut varikkosaaret olivat tärkeitä suojattavia kohteita, kun pelättiin, että sieltä varastetaan, sanoo tietokirjailija, everstiluutnantti evp. Jarmo Nieminen.
Muun muassa tällaisista pikaisista ammuskeluista kertoo Niemisen kirja Keisarin perintö (Gummerus), joka esittelee Helsingin sotilassaarten historiaa. Mainittakoon, että everstiä ampunut vartija palkittiin toiminnastaan.
Krimin sota toi sotalaivat Helsingin edustalle
Sodat ja sodan uhka on ollut alati läsnä Helsingin sotilassaarilla.
Kaikille Tukholman-risteilijöille tuttu Kustaanmiekka eli Pohjolan Gibraltar kimmeltää muistikuvissa auringonpaisteessa. Krimin sota nosti Viaporin linnakkeen edustalle synkkiä pilviä. Elokuussa 1855 salmeen oli ankkuroitu poikittain suuri sota-alus, linjalaiva Rossija, estämään englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston pääsyä läpi. Alus joutui armottomaan tykkituleen mereltä.
Pommeja räjähti kansien alla. Vesi ryöppysi laivan ympärillä ja veri sen sisällä. --- Niljakkaiden lattioiden liukkautta yritettiin torjua levittämällä kansille hiekkaa. Näky, haju ja tunnelma olivat karmaisevia. – Ote kirjasta Keisarin perintö, kertomuksia Helsingin sotilassaarten historiasta
Haavoittuneilta amputoitiin raajoja samaan aikaan kun pappi siunasi kuolevia. Rossija piti paikkansa 17 tunnin ajan puolustautuen lopulta vain yhdellä tykillä.
Kaikista Vallisaaren tragedioista ei voi lukea kirjoista. Räjähdevaraston ja ammuslataamon takia Vallisaaressa on sattunut onnettomuuksia ja niissä on kuollut myös lapsia.
Kesällä 1937 Vallisaaren ammusvarastolla sattui valtava räjähdysonnettomuus, jossa sai surmansa 12 ihmistä. Sirpaleita lensi lukuisien räjähdysten voimasta mantereelle saakka ja ihmiset pakenivat hävitystä jopa uiden. Tapahtumapaikkaa kutsutaan edelleen Kuolemanlaaksoksi. Saaren opaskartassa turmasta muistuttaa viikatemiehen kuva.
Kartan toinen viikatemies on Kuninkaansaaren vuoden 1906 tapahtumien merkkinä. Useita kymmeniä Suomenlinnan eli Viaporin linnakkeen kapinoivia venäläissotilaita kuoli, kun Tsaarin armeijan joukot osuivat tykistöllä viereisen Kuninkaansaaren ruutivarastoon, joka räjähti tuhoisin seurauksin. Painevaikutus oli melkoinen, sillä Katajanokalla putosi ikkunoissa taistelua seuranneita lapsia ja Kalliossa asti särkyi ikkunaruutuja.
Kuoleman kauhut eristyslasaretissa
Vallisaaressa on kirjaimellisesti kärsitty ja kuoltu. Mustaa surmaa eli ruttoa seurasi Helsingissä 1830-luvulla kolera, johon sairastuneet sadat sotilaat viettivät viimeiset päivänsä eristyksessä Vallisaaren telttasairaaloissa. Sairaanhoitajia kuoli ympäriltä. Kun henki lopulta jätti ruumiin, suojanaamareihin ja pitkiin nahkarukkasiin pukeutuneet miehet kantoivat vainajat rantaan pois vietäviksi.
Vallisaaressakin on hautoja eri aikakausilta, mutta läheisessä Santahaminan varuskuntasaaressa niitä on moninkertainen määrä. Vanhoja kalmistoja on paljastunut aiemmin tuntemattomista paikoista esimerkiksi maanrakennustöiden yhteydessä.
Pysyvä asutus tuli Santahaminaan jo 1200-luvulla, joten saaren omat asukkaat ja lähisaarienkin vainajia on haudattu Santahaminan hiekkaan vuosisatojen ajan. Oma lukunsa ovat jopa vuosituhannen ajan haudatut merenkulkijat sekä taisteluissa, sairauksiin ja vankileireillä menehtyneet ihmiset.
Maan povesta paljastuvat luut ja pääkallot sekä kammoksuttavat että herättävät historiasta kiinnostuneissa aikalaisissamme kysymyksiä: keitä nämä asujat olivat, miten he elivät – ja kuolivat.
Keisarin perintö -kirjassa kerrotaan myös tavallisten vallisaarelaisten arjesta, kalastuksesta, merenkulusta ja omavaraisviljelystä pienellä kotisaarella 1920–30 -luvuilla. Saarelaiset elivät säiden armoilla. Vaihtelevat tuulet määrittivät liikkumista veneellä, kelirikkoaika oli vielä oma lukunsa.
Sotilassaarissa oli hyviä marjapaikkoja, ja Vallisaaren puutarhoissa kukoistivat kesäisin omena-, luumu- ja päärynäpuut. Ammuslataamon räjähdyksen jälkeen 1937 perheet joutuivat jättämään taakseen kotinsa ja puutarhansa. Uusi sotakin oli pian nouseva.
Sotilaiden perheet palasivat asumaan Vallisaareen myöhemmin. 1950-luvulla kylässä oli parisataa asukasta ja esimerkiksi oma koulu, viimeiset muuttivat pois vuonna 1996.
Päätön eversti kiertää valleilla
Historian sivuja lehteillessä ei ole suuri ihme, että saarella kerrotaan kummitusjuttuja. Niistä tunnetuin alkoi kiertää, kun Vallisaareen asettui suomalaisia uudisasukkaita keväällä 1920. Tarina kertoo, että Vallisaaressa kuljeskelee päätön eversti, joka hirtettiin suureen lehmukseen tykkitien varteen.
Sitä ruokkimalla haluttiin ehkä alun perin pitää lapset poissa vaaralliselta ammusvaraston alueelta. Tai kenties sillä haluttiin suojata saaren eteläpuolen mainioita vattupensaita pitkäkyntisiltä. Niin tai näin, päättömästä everstistä syntyi legenda.
Kansanperinteelle ominaisesti tässäkin tarinassa on totta toinen puoli. Viaporin kapinassa 1906 Suomenlinnassa todellasurmattiin raa’asti venäläinen tykistön eversti Notara. Eversti ei kuollut laukauksiin vaan heitti henkensä vasta kun kapinoivat matruusit sitoivat hänen kaulaansa ison kiven ja upottivat syvään veteen.
Pimeä puoli ja kummitukset tunnetusti kiehtovat ihmismieltä, ja oppaat pitävät mielellään yllä päättömän everstin tarinaa Vallisaaren-risteilyillä. Vartiopäälliköt ovat halunneet myös pelotella sillä nuoria vartiomiehiä.
– Sotaväessä kiertää kaikissa kasarmeissa läpiammuttuja vääpeleitä, kattoon ampuneita kapteeneita ja itsensä hirttäneitä, siis tällaisia tarinoita, Nieminen muistuttaa.
Nieminen sanoo kuitenkin selvittäneensä eversti Aleksandr Dmitjevitš Notaran tarinan, joka hänen mukaansa on tosi.
