Lakeuden Ristin kirkko kaikuu jo kolmannen kerran parin päivän sisällä Solina-kuoron laulua. Tätä varten on harjoiteltu ja nyt se hetki on täällä. On levynjulkkarit ja koululaiskonsertit alakoululaisille.
Solina on Seinäjoen seurakunnan kuoro alakouluikäisille lapsille. Kuorossa on reilut sata laulajaa ja kuoronjohtaja Suvi Lehtimäen johdolla uudelle, ensimmäiselle levylle on valmistettu 12 ihan uutta kappaletta. Niitä lauletaan nyt.
Solina-kuoron solistina on levyn laulujen tekijä, pitkän linjan gospelmuusikko Pekka Simojoki. On väistämätöntä, että laulavien lasten riemu tarttuu myös aikuiseen mieheen, joka on viettänyt kuoron kanssa pari päivää.
– Tästähän saa potkua koko kesäksi. Sata lasta, silmien palo, ilo ja into, kun pääsee leikkimään ja laulamaan, Simojoki hehkuttaa.
Lastenmusaa, jota aikuisetkin kuuntelevat
Kymmeniä ja taas kymmeniä lauluja tehneelle muusikolle hengellinen lastenlaululevy on haaste. Positiivinen sellainen, Pekka Simojoki muistuttaa.
– Tuo noin kymmenen vuoden ikä on jotenkin erityisen kiehtova. On tietyllä tavalla aika helppo tehdä lauluja 4-5 –vuotiaille. Niissä voi käyttää eläinhahmoja ja muuta, mutta tämä ikä antaa ihan oman haasteen. Lapsuus on lyhentynyt ja jo 8-9 -vuotiaat alkavat olla pikkuaikuisia, Simojoki sanoo.
Simojoki tietää, että kymmenvuotiaalle ei kannata tehdä perinteisiä lastenlauluja, sillä niitä tämä ei kehtaa kuunnella. Eikä musiikin tekemisessä saa lepsuilla, vaan pitää tehdä tosissaan se, mitä tekee. Lastenmusiikissa kohderyhmäksi muotoutuukin lopulta usein koko perhe.
– Niin, että isä ja äitikin sietävät sitä musiikkia. Jopa kuuntelevat joskus, kun lapsi ei ole autossa mukana ja saavat siitä itselleen jotain evästä.
"Ettei olisi kiviä kengässä"
Simojoen uudet lastenlaulut ovat iloisia. Riehakkaita jopa.
– Ilo on jotain semmoista, mitä ei voi tehdä. Se on elämänasenne. Sen salaisuus on, että uskaltaa elää tätä hetkeä ja luottaa siihen, että huominen pitää huolen itsestään, Pekka Simojoki sanoo.
Suomalainen ilo on toisenlaista – se on niin syvää, ettei se näy.
Pekka Simojoki
Ilon vastakohdaksi ja suurimmaksi uhaksi Simojoki nimeää kyynisyyden. Lapsissa sitä ei ole – vielä.
– Kyyninen ihminen ei pysty innostumaan eikä iloitsemaan enää. Ainoa, mikä naurattaa, on vahingonilo.
Uusien lastenlaulujen teksteissä todetaan esimerkiksi, miten hyvältä tuntuu, kun anteeksi antaa ja saa. Simojoen toiveena onkin, että aikuisten maailmaan kasvavat lapset säilyisivät kyynisyyden tartunnalta.
– Kun pystyisi jotenkin pitämään elämässä puhtaan pöydän. Ettei olisi kiviä kengässä ja päivät olisi aina kuitattu. Olen tavannut paljon semmoisia ihmisiä, joiden lähellä on helppo olla ja hengittää, ja tajunnut, että heihin ei ole kyynisyys tarttunut.
Suomalainen ilo on niin syvää, ettei se näy
Pekka Simojoki muistaa, miten Afrikassa vietetyn lapsuuden jälkeen suomalaisten tapa olla kirkossa oli hänelle järkytys. Tai absurdi kokemus, kuten hän sanoo. Jaettiin ilosanomaa, mutta ihmisistä ei mitenkään nähnyt, että kyse oli iloisista asioista.
– Afrikassa olin oppinut, että ilo pitää jakaa. Mitä enemmän sitä jaat, sitä enemmän se kasvaa. Täällä mun annettiin ymmärtää, että suomalainen ilo on toisenlaista – se on niin syvää, ettei se näy.
Simojoen lapsikuorolle tekemissä lauluissa ilo kyllä kuuluu ja näkyy. Ja ehkä vähitellen näiden iloisten lastenlaulujen parissa kasvaneet tuovat suomalaiseen kirkkomusiikkiin muutakin kuin sille niin ominaista melankoliaa. Tosin, ei melankolia ole ilon vastakohta, Simojoki muistuttaa.
– Ajattelen, että meillä on oikeus iloita mollisävelin. Meidän iloisetkin laulut on mollissa – se on osa suomalaisuutta ja ihmisyyttä.
Yhteisöstä on tullut yleisö
Pekka Simojoki muistaa, miten hänen ja Anna-Mari Kaskisen Herra kädelläsi (Onneni on olla Herraa lähellä) –laulua oli ehdotettu mukaan virsikirjaan.
– Olen kuullut, että aluksi siitä keskusteltiin ja sitä vastustettiin, koska sitä pidettiin liian emotionaalisena luterilaisen kirkon virsikirjaan. Onneksi järki voitti. Onhan meilläkin oikeus tunteisiin – iloita mä saan ja itkea mä saan, Simojoki sanoo.
Meillä on oikeus iloita mollisävelin.
Pekka Simojoki
Simojoki toivookin uskallusta tuoda haikeuden ja kyynelten rinnalle kaikki ihmiselämän tunteet. Että oltaisiin ihmisiä, jaettaisiin asioita, iloja ja suruja, eikä oltaisi vain virkamiehiä ja niiden asiakkaita.
– Seurakunta on alun perin ollut yhteisö, jossa yhdessä jaetaan, syödään, lauletaan ja nauretaan. Vuosisatojen aikana meillä on ollut ikään kuin varaa rakentaa virkamieskulttuuri. Me palkataan eri asioihin virkamies ja seurakunnasta on tullut yhteisön sijaan yleisö. Seurakuntalaisesta on tullut asiakas.
Soittajankin kurkkua kuristaa hyvällä keikalla
Lakeuden Ristissä sadan kuorolaisen kanssa jammailee ”keski-ikäisten setien” yhtye. Pekka Simojoen sanoin sedät "soittavat yhtä suurella innolla kuin lapsikuoro laulaa".
Keikalla kuin keikalla tavoitellaan samaa asiaa – yhteyttä ihmisten välillä. Silloin jaetaan suruja ja iloja, toisen ymmärtäminen on mahdollista ja sanomakin menee paremmin perille. Onnistunut konsertti on elämys myös konkarille.
– Äsken viimeisen laulun aikana vilkaisin kitaristia ja nyökättiin toisillemme. Ollaan keski-ikäisiä miehiä, mutta kurkkua kuristaa. On tää vaan niin hienoa. Uskon että meidän maalla ja kirkolla on hyvä tulevaisuus, kun vaan tehdään oikeita asioita tänään.