Noora Schroderuksella on parempaakin tekemistä kuin säärikarvojen ajelu, ja vaikka ei olisi, laiskottaa. Kylille pitäisi lähteä, mekko pukea, mutta hävettää. Joku kiusaantuu, jos huomaa helman alta puskevat karvat.
Nainen, joka ei sheivaa, on nainen, joka ei huolehdi itsestään, sen tietävät kaikki.
– Koin syyllisyyttä siitä, että karvat, joita en jaksa ajella, voivat häiritä muita ihmisiä. Sitten minua alkoi häiritä se syy; ajelen karvani muiden ihmisten takia. En edes tiedä, onko se totta, että naisen karvat inhottavat, vai onko se vain ajatus, jota meille syötetään.
Yleinen totuus karvojen iljettävyydestä alkoi häiritä lopulta niin paljon, että Schroderus päätti ottaa karvat haltuun. Se alkoi jonkinlaisena yksityisenä karvaterapiana, sittemmin kaikille esitettynä kutsuna karvakapinaan.
– Nainen on karvainen. Me emme ole mitään sileitä, karvattomia olentoja, me olemme karvaisia. Karva naisen jalassa on ihan yhtä luonnollinen asia kuin karva miehen jalassa. Häpykarva on rakenteeltaan ihan samanlainen kuin partakarva, siinä ei ole mitään kummempaa.
Niinpä nuori kuvanveistäjä keräsi säkkikaupalla hiuksia, säärikarvoja, rintakarvoja ja niitä kaikkein kammottavimpia, eli häpykarvoja. Nyt ne roikkuvat Mäntän Gösta-museon näyttelyssä (siirryt toiseen palveluun) 22-osaisena Karvaisena kasviona.
– Oikeastaan tämä lähti siitä, että leikkasin omat hiukseni, enkä voinut heittää niitä pois, se oli mun mielestä aika hienoa materiaalia. Kului aika monta vuotta, että keksin, mitä siitä haluan tehdä.
"Kun hallitsee karvoja, hallitsee seksuaalisuutta"
Karvaisessa kasviossaensivaikutelma on kuin mistä tahansa kuivatusta kasvista, materiaali tulee kunnolla esiin vasta läheltä katsottuna.
– Luulen, että kaikki eivät edes tajuaisi sitä, ellei sitä olisi etukäteen kerrottu. Halusin tuoda esiin sen, että karva ei ole inhottava, vaan jopa kaunis ja eroottinen. Se, että ihmisellä on karvoja, on merkki siitä, että ei ole lapsi vaan lisääntymiskykyinen aikuinen. Sen takia tietysti naisen karvoitusta on aina haluttu hallita: kun hallitsee karvoja, hallitsee seksuaalisuutta.
Kasviaihe tukee Schroderuksen näkemystä karvoista maailman luonnollisimpana asiana.
– Karva on niin orgaaninen materiaali, että se aika helposti muokkautuu kasvimaiseen muotoon. Häpykarvat ja rintakarvat ovat jäykempiä ja karkeampia kuin hiukset. Joskus kun pyörittelin näitä päiväkausia, sormieni iho hiertyi ihan sileäksi.
Noora Schroderus keräsi suuren osan karvoista tuttujen kampaamoiden lattioilta. Vaikka ne olivat anonyymejä karvoja, tunsi taiteilija tarvetta kertoa asiakkaille aikeistaan mahdollisimman tarkkaan.
– Hius tai muu karva on ollut osa jotain ihmistä. Ajattelin, että heillä on oikeus tietää, mitä niille tapahtuu. Hiuksiin liittyy paljon maagista ajattelua, on Tähkäpää-tarinaa ja pyhimysten hiuksia pyhäinjäännöksenä, ja taruja, joissa voima on hiuksissa.
"Yök, missähän tämäkin karva on ollut"
Työn alussa taiteilija ymmärsi itsekin omaksuneensa ajatuksen siitä, että jotain inhaa karvoitukseen liittyy.
– Omat ja ystävien karvat olivat ok, mutta ensin vieraiden ihmisten karvat inhottivat. Tuli mieleen, että yök, missähän tämä on ollut ja apua, jos näitä menee vahingossa suuhun ja että kenenkähän päässä tämäkin on ollut kiinni. Sitten piti pysähtyä taas miettimään, että mistä tämä tunteeni tulee, mistä minä tämän olen oppinut. Kaikki karvat olivat kuitenkin puhtaita, niissä ei ollut mitään likaisuutta.
Karvoihin ja etenkin häpykarvoihin liittyvistä saastamielikuvista kertoo sekin, että monessa Karvaista kasviota käsittelevässä lehtijutussa on korostettu jopa useaan otteeseen, että kyllä ne on pesty.
– Tähän liittyy ajatus, että karvainen nainen ei huolehdi hygieniastaan, häpykarvoja pidetään saastaisina, barbaarisina, jopa miehekkäinä. Nyt kun olen tutustunut näihin karvoihin aika hyvin, en näe niissä mitään yököttävää, kuohuttavaa tai kyseenalaista. Ne vain herättävät ihmisissä jonkun halun vastustaa eläimellisyyttä.
Koska karvoja pidetään hävettävinä, valikoi Noora Schroderus lähipiiristään tarkkaan ne ihmiset, joilta pyysi karvoja teokseensa. Aiheen poleemisuudesta huolimatta osa reaktioista yllätti.
– On outo pyyntö, että voitko laittaa kirjekuoressa tulemaan kaikkia sun karvoja, teen niistä jotain ja vien museoon. En tiedä, miten itsekään olisin reagoinut. Silti oli hämmentävää, että jotkut suorastaan loukkaantuivat. Osa sanoi, ettei karvaa kasva, jotkut, että ei pysty kasvattamaan. Joku sanoi, että moniin sun tyhmiin ideoihin olen suostunut, mutta tähän en suostu.
Julkkisnaiset ja karvamanifesti
Laulaja Miley Cirus ja näyttelijä Jemima Kirke, Hollywood-tähdet Julia Roberts ja Cameron Diaz, sekä ikoninen Madonna ovat viime vuosina esitelleet estoitta kainalokarvoitustaan.
Reilu vuosi sitten Youtuben ja Instagramin kaltaisissa yhteisöpalveluissa alkoi levitä videoita ja kuvia naisista, jotka olivat värjänneet kainalokarvansa hilpein neonvärein.
Yhä useammat nuoret naiset etenkin Yhdysvalloissa ovat postanneet itsestään kuvia, joissa bikinien reunan alta kasvaa karvaa. Vaikka kuvat ovat johtaneet usein törkeisiin kommentteihin ja nokkapokkaan yhteisöpalvelujen ylläpitäjien kanssa, ovat naiset pitäneet puolensa.
Noora Schroderuksen mielestä on hieno juttu, että karvaisia naisia näkyy koko ajan enemmän. Se kertoo siitä, että yhä harvempi ajelee miellyttääkseen jonkun muun käsitystä kauneudesta. Ihan ongelmaton asia karvan karnevalisointi ei silti taiteilijan mielestä ole.
– Tästä voi syntyä sellainen mielikuva, että karvat on ok, kunhan ne on Miley Ciruksella tai Madonnalla, tai jollain muulla laihalla ja hyvännäköisellä ihmisellä. Ovatko karvat yhtä ok, jos on muutenkin karvainen tai vaikka ylipainoinen nainen?
Taiteilija ei allekirjoita karvojen värjäämisellä tehtyä kannanottoa, ei ainakaan kokonaan.
– Aika usein tulkitaan niin, että naisella on kainalokarvat vain, jos hän on huolimaton, ruokkoamaton. Värjätäänkö niitä siis siksi, että pitää korostaa tietoista päätöstä antaa karvojen kasvaa?
Schroderus toivoo, että karvojen kontrolli helpottaisi ja kukin miettisi, mikä on se syy, joka saa tarttumaan sheiveriin. Jos syy on se, että joku muu ei tykkää, se ei ole riittävä.
– En usko, että näistä teoksistani maailmanlaajuista karvakapinaa syntyy, mutta toivon, että sellainen vielä joskus syntyy.