Lyhyttavaraliike. Sellaisiksi tällaisia sitä sun tätä aluspukeutumisesta ompelutarvikkeisiin myyviä kauppoja oli aikoinaan tapana kutsua. Jo pelkkä sana henkii vanhaa maailmaa; aikaa ennen ostoskeskuksia, valtavia automarketteja ja nettikauppojen loputonta valikoimaa.
Aikaa, jolloin kaiken tarvittavan sai yhdestä osoitteesta kirkonkylältä.
Ehkä 4. linjan ja Suonionkadun kulmassa on aikapoimu 50-luvulle. Siltä Tekstiili Selma Palmuun astuessa ainakin tuntuu.
– Valikoimaan ei kuulu tutteja eikä hautaristejä, mutta kaikkea siltä väliltä kyllä. En edes muista, milloin olisin joutunut myymään ei-oota, Raili Häkkinen, 83, kertoo tiskin takaa.
Äänessä on ylpeyttä ja ihan syystä. Monesti on nimittäin käynyt niin, että Häkkisen äidin Selma Palmun mukaan nimetystä liikkeestä Kalliosta löytyy juuri se asia, jota asiakkaat ovat turhaan hakeneet isoista tavarataloista tai "kaiken maailman interneteistä".
Oli suutareita, maitokauppoja, lihakauppoja, paperiliikettä ja ties mitä! Ja nyt tässä mä vaan yksin oon vielä hetken.
Raili Häkkinen, kauppias
Valikoimassa on muun muassa monta sorttia sukkia, pikkuhousua ja kalsareita, laamapaitaa, nappia, nepparia, pitsiverhoa, vauvantossua, lankarullia ja sellainenkin monta märkäkainaloista auttava asia kuin paidan alle sujautettava hikilappu. Kuulemma ihan hittituote.
– Mulla on päässäni tarkka kartta, että mistä löytyy mitäkin. En voi ottaa itselleni apulaista, sillä pelkästään tavaroiden sijaintien opettamiseen menisi viikkotolkulla aikaa. Kyllä mä itsekseni pärjään.
Ennen kaiken sai samasta korttelista
Huolitellun ulkonäkönsä takia korttelin kundeilta aikoinaan lempinimen Linjojen Sophia Loren saanut Häkkinen on palvellut asiakkaita 63 vuotta saman tiskin takana. Yhtä kauan kuin 1953 perustettu perheyritys on ollut olemassa.
Liiketilassa on toiminut vaatekauppa jo vuodesta 1935. Häkkinen muistaa vieläkin edellisen yrittäjän jäljiltä katossa koukussa roikkuneet ketunnahkat, pula-ajan rapisevat paperihaalarit ja alahyllyjen puukengät.
Palmun perheen aloittaessa säännöstely jatkui vielä vuosia. Tukusta sai kuussa vain kaksi lakanakangaspakkaa, josta Selma-äiti leikkasi jokaiselle asiakkaalle tarkalleen yhtä pitkän vertan. Koska kulutustavaroista oli pulaa, oli tärkeää, ettei kukaan saanut enempää kuin toinen.
– Silloin sideharsostakin tapeltiin. Eiks olekin kumma! Häkkinen muistelee.
50-luvun kuluessa suomalaisten elintaso alkoi kohisten nousta ja siirtymä maataloudesta kohti kulutusyhteiskuntaa näkyi Selma Palmussakin. Sitä mukaa kun tukkureilla oli tarjolla tavaraa, sitä ostettiin sisään ja myytiin saman tien ulos. Muttei mitä tahansa.
– Äiti sanoi aina, että tavaran pitää olla laadukasta. Kyllähän sen tietää, ettei halvalla saa hyvää.
Parhaimmillaan 60-luvulla hyllyjen välissä saattoi työskennellä jopa viisi myyjää. Kun itäisen kantakaupungin puskaradiossa kohistiin, että Selma Palmuun on saapunut himoittuja saumallisia nailonsukkia, liikkeen ovi kävi tiuhaan. Kanta-asiakkaille säästettiin jokunen pari tiskin alle.
Häkkinen muistelee, että vielä jokunen vuosikymmen sitten pelkästään Kallion alueella oli 27 saman alan putiikkia. Kivijalat kuhisivat elämää. Jos kaikkea tarvitsemaansa ei löytänyt omasta korttelista, niin ainakaan Hakaniemen toria pidemmälle ei tarvinnut kulkea.
– Oli suutareita, maitokauppoja, lihakauppoja, paperiliikettä ja ties mitä! Ja nyt tässä mä vaan yksin oon vielä hetken.
Ei aikomustakaan lopettaa
Milloin olet ajatellut lopettaa? Koska jäät eläkkeelle? Etkö sinä ole jo työurasi tehnyt? Ne ovat kysymyksiä, jotka saavat yrittäjän vähän kärttyisäksi. Lopettaminen ei nimittäin kuulu hänen suunnitelmiinsa.
– Vastaan aina, että kyllä mä ainakin huomenna tulen vielä.
Jok'ikinen arkipäivä Häkkinen herää kello 03:45, elleivät kissaveljekset Matti ja Teppo ole ehtineet osoittaa mieltään jo sitä ennen. Aamukahvin jälkeen viiden aikaan kauppias istahtaa yhtälailla työelämässä kiinni olevan 86-vuotiaan yrittäjämiehensä auton etupenkille.
Matka Lohjalta Kallioon taittuu kolmessa vartissa ja yleensä Häkkinen virkkaa sen aikana vauvantossun. Sellaiset hän lähetti myös fanittamansa Kruununprinsessa Victorian esikoiselle Estellelle ja sai hovista kiitoskirjeen.
Sunnuntaina puolenpäivän aikaan alan jo kaivata takaisin töihin. En edes muista, milloin olen pitänyt lomaa.
Raili Häkkinen, kauppias
Kuuden aikaan hän on Kalliossa. Aamutunnit kuluvat tekemällä asiakkaiden pieniä korjausompelutöitä. Ennen kahdeksaa Häkkinen laittaa takahuoneen peilin edessä huulipunaa ja "jotain mönjää" silmiin. Sitten hän on valmis avaamaan oven.
Kello kahdelta työpäivä on ohi. Viikonloppuisin putiikki on kiinni.
– Sunnuntaina puolenpäivän aikaan alan jo kaivata takaisin töihin. En edes muista, milloin olen pitänyt lomaa. Viikonloput riittävät pekkaspäivikseni.
Häkkinen myöntää, että joskus toisinaan häntä melkein hävettää, että hän on vielä töissä. Lähes kaikki muut hänen ikäisensä ovat viettäneet enemmän tai vähemmän leppoisia eläkepäiviä jo pari vuosikymmentä.
– Mietin, että ajatteleekohan joku asiakas minusta, että menis jo veke sieltä. Mutta nopeasti se häpeä menee ohi. Tuumaan, että hyvähän se vaan on, että on töissä. Voisin olla joku meloni sängyssä, jolla on letkuja siellä, täällä ja tuolla.
Ensimmäisestä kerrasta kanta-asiakkaaksi
Häkkisen vuonna 2004 91-vuotiaana kuollut äiti opetti tyttärelleen jo varhain, että rikastumaan putiikkia pitämällä ei pääse. Yrittäjä ei saa olla rahojensa kanssa huikentelevainen. Kunhan saa laskut maksettua ja jotain jää sukanvarteen. Se riittää.
– Jos tänään menee heikosti, niin huomenna on paremmin tai oikeastaan voi olla vaikka kuinka hyvin, Häkkinen summaa.
Ilman uskollista asiakaskuntaa kauppias olisi pannut lapun luukulle jo ajat sitten. Häkkinen on kiitollinen siitä, että häntä ja hänen pientä liikettään ei ole unohdettu, vaikka ajanhammas on nakertanut hänen yritystään eivätkä uusimmat – tai edes niitä edeltävät– trendit ulotu hänen putiikkinsa. Tiskillä lukee, että vain käteinen käy.
– Valtavan ihanien asiakkaiden takia mä istun täällä vieläkin. Asiakkaat antavat mulle energiaa ja hyvää mieltä. Ei tarvitse käydä kuin kerran ja sitten ollaan jo kuin vanhoja tuttuja.
Moni asiakas tulee asioimaan pitkän listan kanssa vielä pidemmän matkan takaa. Häkkinen kertoo muistavansa heistä liki jokaisen. Ei nimiä, mutta kasvot ja usein vielä senkin, mitä asiakkaalla oli edellisellä kerralla päällään.
Matalan kynnyksen ansiosta mieskin löytää rintaliivit
Marketeissa ja ostoskeskuksissa ei rupatella, mutta pikkuputiikissa sille on aikaa. Katutasossa kynnys on matala vaikeammillekin aiheille. Häkkinen tietää, että hän saattaa olla ainoa, jonka kanssa vaihtaa kuulumiset, kertoa syöpähoidoista, muistella mennyttä tai puida aamun uutiset.
– Yksinäisiä ihmisiä on paljon. Tuntuu siltä, että vielä enemmän kuin ennen. Täällä ei tarvitse olla yksin. Mulla on aikaa jutella. Ehkä tämä on jollekulle vähän semmoista terapiaa.
Yksi erityisen tärkeä asiakaskunta ovat transvestiitit, joista moni on Häkkisen lämpimän vastaanoton ansiosta hankkinut itselleen ensimmäistä kertaa sopivankokoiset alusvaatteet ja saanut kaupan päällisiksi hyvän mielen.
Aina toisinaan liikkeeseen saapuu hämillään oleva mies, joka kertoo aikeekseen ostaa rintaliivit ja ehkä sukkanauhat vaimolleen. Kun Häkkinen kysyy tottuneesti liivien kokoa, miehet vastaavat että vaimo on aikalailla samaa kokoa kuin mies itse.
Ihmistuntemuksensa ansiosta kauppias saattaa todeta, että liivit taitavat tulla miehelle itselleen. Kun jää on lempeästi murrettu ja liivit löydetty, nämä anteeksipyydellen hyllyjen välissä luimistelleet miehet poistuvat liikkeestä pystypäin.
– En katsele nenänvarttani pitkin. Tulen hyvin toimeen monenlaisten kanssa, joten minun kanssani ei tarvitse tuntea häpeää.
Joka päivä näkemiin ja huomenna taas
Häkkinen valittelee, että terveyden kanssa on ollut viime vuosina kremppaa. Jalat eivät enää kannattele pitkää päivää, joten hän ei enää seiso tiskin takana, vaan istuu pienellä jakkarallaan. Mutta silmät! Ne ovat muutama viikko sitten tehdyn kaihileikkauksen jäljiltä kuin uudet. Dekkariakaan ei tarvitse enää lukea suurennuslasi kourassa.
Oikeastaan elämä näyttää muutenkin valoisalta. Kauppias kiittelee, että kauppa käy, koska hän voi keskittyä palvelemaan asiakkaita. Hänen ei tarvitse pörrätä Hakaniemessä hoitamassa tylsiä, mutta tarpeellisia posti- ja pankkiasioita. Kaksi naapurissa asuvaa miestä tsuppaa mielellään. Kutsuvat Häkkistä Kallion ruhtinattareksi ja soittavat heti aamukahdeksalta kysyäkseen vointia. Kiitokseksi palveluksista kauppias keittää kahvit ja tarjoaa usein viinerinkin siihen kyytipojaksi.
– Kyllä mä oon onnellinen, kun saan olla näinkin terve ja tehdä töitä, Häkkinen huokaa.
Ja työpäivä se on huomennakin.
Kahdelta Häkkinen sulkee kauppansa oven miehen jo odotellessa tummanlilassa, auringossa kauniisti kimaltelevassa (Häkkinen valitsi värin) autossa. Sitä ennen hänellä on tapana sanoa liikkeensä tavaroille näkemiin. Ainakin mielessä, mutta usein myös ihan ääneen:
– Huomiseen mä sanon niille! Nähdään, jos luoja sen sallii. Toivottavasti sallii. Niin mielelläni mä täällä oon.