Arkkitehti Jenni Reuter on monella tapaa poikkeuksellinen. Hän on arkkitehtuurin naisprofessori, pääosakkaana naisvaltaisessa toimistossa ja isosti esillä Venetsian arkkitehtuuribiennaalin päänäyttelyssä. Mikään näistä ei ole itsestään selvää.
– Näen epäkohtia eräänlaisessa hyvä veli -systeemissä, joka kuitenkin on vielä olemassa, Reuter sanoo ja jatkaa:
– Naisena joutuu todistamaan pätevyytensä eri tavalla. Kun miesarkkitehti voittaa kilpailuja tai on esillä, häntä kutsutaan helposti kaikkialle. Naisia ei välttämättä kohdella samalla tavalla.
Humanitaarisella työllä Venetsiaan
Reuter on osakkaana Hollmén, Reuter, Sandman Arkkitehdit -nimisessä toimistossa. Sen kehittyvissä maissa tekemä suunnittelutyö on paraikaa isosti esillä kovatasoisessa Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa.
Se, että arkkitehtuurilla voi parantaa maailmaa, ei ole seksikästä maskuliinisessa maailmassa.
Jenni Reuter
Naiskolmikko on päässyt biennaalin päänäyttelyyn. Se on iso saavutus. Naisten kynistä ovat lähtöisin muun muassa turvakoti Tansaniaan, oppimiskeskus Egyptiin ja naistentalo Sengaliin.
– Se, että arkkitehtuurilla voi parantaa maailmaa, ei ole seksikästä maskuliinisessa maailmassa, Reuter sanoo.
Toimisto rahoittaa projekteja Ukumbi-järjestöllä, jonka aktiivijäsenistä suurin osa on naisia.
– Jokin siinä, että voi parantaa ihmisten elinolosuhteita ilman suurta dramaattista arkkitehtuuria, kiinnostaa enemmän naisia, Reuter uskoo.
Hyvästi sankariarkkitehtuuri
Reuter ei ole kiinnostunut sankariarkkitehtuurista.
– Perinteisesti sankariarkkitehti on ollut se, joka toimii vähän niin kuin rokkitähti: tekee isoja projekteja, jotka näkyvät kauas. Minulle sankariarkkitehti on se, joka parantaa ihmisten elämää pidemmällä tähtäimellä.
Säväyttävän wau-arkkitehtuurin sijasta onkin alettu huomata, että arkkitehti voi tehdä muutakin kuin perinteistä rakennussuunnittelua.
– Moni naisvaltainen toimisto on pitkään ollut restauroimassa tai pelastamassa taloja ja vaikka sitä ei nähdä sankariarkkitehtuurina, sitäkin on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, Reuter sanoo.
Harva nainen pyörittää toimistoa
Arkkitehtitoimistojen liiton mukaan sen jäsentoimistojen osakkaista noin neljännes on naisia. Enemmistöosakkaina naisia on enää 10 prosenttia. Mikä ilmiötä selittää? Kysytään harvalukuiseen kymmenykseen kuuluvalta naisarkkitehdilta. Pia Ilonen perusti Alli-nimellä aloittaneen ja nykyisin Talli-nimellä jatkavan oman toimiston jo vuonna 1995.
Ilosen mukaan ei riitä, että on hyvä arkkitehti. Sen lisäksi pitää osata pyörittää toimistoa, hallita talousexcelit ja taseet.
On yhä tärkeämpää pystyä räväyttämään makeita konsepteja.
Pia Ilonen
– Mitä suuremmaksi toimisto kasvaa, sitä kauemmaksi loittonet suunnittelutyöstä. Yhtäkkiä olet työvoimatoimisto ja vastuullasi on monen perheen elatus, Ilonen sanoo.
Kaikki eivät sitä halua, vaan ottavat mieluummin hyvän uran jonkun toisen nimeä kantavassa toimistossa.
Miehet osaavat brändätä
Monet miesarkkitehdit ovat naisia mediaseksikkäämpiä. Ilosen mielestä näin on siksi, että he osaavat brändätä itsensä.
– On yhä tärkeämpää pystyä räväyttämään makeita konsepteja. Tilaajatkin menevät usein halpaan, eivätkä aina ymmärrä, että makean konseptin tai waun takana ei välttämättä ole tutkimusta siitä, onnistuuko työ oikeasti.
Kenties juuri samasta syystä miehet pärjäävät kilpailuissa. Suomen arkkitehtiliitto SAFA on listannut sivuilleen arkkitehtikilpailujen tuloksia. Viimeisen kolmen vuoden aikana järjestetyissä yleisissä kotimaisissa kilpailuissa 64 voittajan joukossa näyttäisi olevan 14 naista.
– Kilpailuissa ei mennä kovin käytännölliselle tasolle. Niissä pärjäävät ne, jotka ajattelevat isosti suurta muotoa tai ulkohahmoa pureutumatta toimintaan, Ilonen sanoo.
Arkkitehtiprofessoreista valtaosa miehiä
Suomen yliopistojen arkkitehtuurin laitoksilla on yhteensä 28 professoria. Heistä kuusi on naisia. Naiset pääsivät pitkään vain maisema-arkkitehtuurin, yhdyskuntasuunnittelun tai arkkitehtuurin historian professoreiksi.
Tilanne muuttui vasta vuonna 2014, kun Pirjo Sanaksenaho nimitettiin Suomen historian ensimmäisenä naisena arkkitehtuurin kovan ytimen eli rakennussunnittelun professoriksi.
Kun Sanaksenaho itse opiskeli, kaikki professorit olivat miehiä.
– Ja vielä 1960–1970 luvulla, kun omat professorini opiskelivat, naisille sanottiin suoraan, että eihän teistä arkkitehteja tule, Sanaksenaho muistuttaa.
Perheellisen on vaikea hankkia näyttöjä
Sanaksenaho arvelee, että miehisen vallan lisäksi toinen syy naisprofessorien vähyyteen saattaa olla se, että naisilta ovat aiemmin puuttuneet näytöt: naiset eivät ole osallistuneet kilpailuihin tai perustaneet toimistoja yhtä innokkaasti kuin miehet.
– Kun tulee perhettä, se asettaa rajoituksia. Usein lastenhoito on naisten vastuulla, eivätkä kaikki ole valmiita käyttämään iltoja ja viikonloppuja.
Kilpailuihin osallistuminen vaatii runsaasti työtä ilman takeita menestyksestä. Pienten lasten äitinä yhtälö voi olla vaikea.
Nykyisin arkkitehtiopiskelijoilla on malleja siitä, ettei yhtälö ole mahdoton.
– Siinä on nähtävissä jo muutosta. Tytöt uskovat rohkeammin omiin kykyihinsä, osallistuvat kilpailuihin ja perustavat toimistoja, Sanaksenaho uskoo.