Keskellä paratiisia seisoo farkkupaitaan ja aurinkolaseihin sonnustautunut mies. Lammessa kelluu valkoinen lumpeenkukka.
– Lumpeet ovat talvehtineet. Päätimme syksyllä jättää ruukut lampeen, mutta en olisi uskonut lumpeiden selviävän, mies innostuu.
90-luvulla Kotkan kaupunginpuutarhurilla Heikki Laaksosella oli unelma. Hän halusi muuttaa todeksi ranskalaisen taidemaalarin Claude Monet’n maalauksen lummelammesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän teki viimein unelmasta totta.
– Merkitsin tikuilla tähän lammen ja pyysin mittamiehiä laittamaan tikut paperille. Se oli jokipuiston alku. Kannattaa aina aloittaa oleellisimmasta.
Lammen ympärille piirtyivät kiviseinää alas valuva vesiputous, istutukset ja kaarisilta.
Nyt joen penkereellä kelluu myös pikkuruinen laituri – jokiristeilyt kahden puiston välillä ovat alkaneet ihan hiljattain.
Vuoroja jouduttiin heti alussa lisäämään suuren kysynnän vuoksi.
Jos joku olisi ennustanut tulevaisuutta 80–90-luvun taitteessa, tällaiselle visiolle olisi nauranut koko kaupunki.
Vikla-veneeseen astuu nauravia turisteja piknik-koreineen. Vene vie matkustajat Karhulassa sijaitsevasta jokipuistosta Sapokkaan Kotkan keskustaan – sinne, mistä kaupunginpuutarhurin urakka alkoi yli 30 vuotta sitten.
Nuori Heikki Laaksonen näki edessään harmaan ja ruman kaupungin. Oli vuosi 1983, ja mies oli palannut maailmalta takaisin Kotkaan. Takana olivat maisema-arkkitehtuurin opinnot jenkeissä samoin kuin ajat, jolloin hän rakensi pihoja rikkaille kartanonomistajille.
Näky oli masentava.
– Vesi maistui, ilma haisi, milloin missäkin junassa oli akselit poikki ratapihalla. Kotka ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen vain negatiivisessa valossa.
Kaupunginpuutarhurin uraansa aloitteleva mies näki silti kolhoa pintaa syvemmälle. Meren ja saariston ympäröimässä kaupungissa oli valtava potentiaali.
Se oli haaste.
Sapokan vesipuisto oli ensimmäinen. Kun muodonmuutos vuonna -87 alkoi, kaupungissa oli totuttu ylläpitämään puistoja alle 100 000 markalla. Rahaa tarvittiin 20 kertaa enemmän.
– Rahaa piti puhua kolme vuotta, vaikka Sapokka oli hirveässä kunnossa.
Sapokasta imettiin pois yli sata rekallista saastunutta pintaa. Tilalle rekat kuskasivat valtavia määriä kiveä: kotimaista graniittia, josta Laaksonen oli innostunut jo jenkkiaikoinaan. Uusi vesipuisto alkoi kietoutua graniitin ympärille.
Vaadittiin, että äkkiä loppu tälle. Mummot jäivät hoitamatta.
Heikki Laaksonen
– Yhdysvalloissa ymmärsin kotimaisen graniitin arvon. Sielllä graniitti oli kallista, täällä se ei maksanut juuri mitään.
Kotkalaiset olivat kauhuissaan. Jos Sapokka oli ruma ennen Laaksosta, kaivettuna se oli vielä rumempi.
– Yleisönosastossa sain jatkuvasti terveisiä. Vaadittiin, että äkkiä loppu tälle. Mummot jäivät hoitamatta, kun puisto nieli kaikki rahat. Olin kaupungin vihatuin mies.
Tänään Sapokan suuri nähtävyys ja yksi Laaksosen suosikeista on upea vesiputous, joka vyöryy valtoimenaan alas jyrkkää kallionrinnettä. Pirskovasta vedestä heijastuvat auringonsäteet.
Putouksella seikkailee japanilaisia turisteja. Innostuneet huudahdukset, vinhat eleet ja leveät hymyt kertovat kieltään. Yksi asettuu kaarisillalle poseeraamaan, toinen räpsii kuvia.
Kun putousta tehtiin, lama vei puistobudjetista puolet pois. Kaupunginpuutarhuri keksi nerokkaan juonen.
– Pyysin palomiehiä tuomaan kaluston kalliolle ja laittamaan putkesta vettä putoukseen, jotta voimme mitoittaa vesimäärän oikein. Pyysin myös median paikalle katsomaan tätä koetta.
Seuraavan päivän lehdessä oli hieno kuva putouksesta. Kun kaupungin rahakukkaron vartijat näkivät sen, puistobudjetista viedyt rahat palautettiin.
Vaikka Sapokan kunnostus muutti kaupunkia piirun verran kauniimmaksi, se ei riittänyt. Laaksosta vaivasi jatkuva suunnittelusyyhy. Se kohdistui seuraavaksi Kotkan keskustassa sijaitsevaan Sibeliuksenpuistoon.
Sibeliuksenpuiston hiekkakujia reunustaa matala, kulmikas pensasaita, millilleen muotoonsa leikattu. Sen toisella puolella vihertää tiheä ja hieno erikoisnurmi lyhyenä siilinä, aivan kuin se olisi juuri parturoitu.
Ja niin se onkin. Nurmi ajetaan kolme kertaa viikossa golfleikkurilla.
Ennen oli toisin. Puiston nurmikon tehtävä oli toimia lähinnä juhlijoiden juopottelu- ja tappelualustana Kotkan meripäivillä.
Nyt puistoa käyttävät alkuperäistarkoituksessa enää muutamat alan miehet. Hekin ovat siirtyneet kohteliaasti pois nurmikentiltä, istuvat puiston penkeillä sulassa sovussa.
Jopa ilkivalta on kadonnut kuvasta kokonaan – ilman poliisia. Kotkalaiset ovat hyvin tarkkoja siitä, ettei kauneus rapistu. Puistotoimeen ilmoitetaan hanakasti, jos jokin on vialla.
– Voi puhua sosiaalisesta kontrollista. Jos joku antaa edes koiran kakata puistoon, toinen huomauttaa siitä heti.
Joku tervehtii kaupunginpuutarhuria, pian toinen. Sävy on iloinen, kukaan ei muista sitä parjattua miestä, jonka pelättiin tuhoavan koko kaupungin yli 20 vuotta sitten. Laaksonen kiusaantuu silti.
– En oikein viihdy kaupungilla tai puistoissa vapaa-aikanani, koska minut tunnistetaan täällä. Vietän vapaa-aikani ennemmin mökillä.
Näen kaikkialla muotoja. Kärsin myös näkösaasteesta.
Heikki Laaksonen
Kotkan keskustaa halkovalla lehmuskujalla seisoo taiteilija Tapio Junnon veistos Aurinkoonkatsoja. Se näyttää mieheltä, mutta sen kasvojen tilalla on kiillotetusta pronssista tehty “peili”.
Aurinkoonkatsojaa hämmästelee joukko eläkeläisiä. Kaksi naista kiertää useita kertoja veistoksen ympäri, aivan kuin he eivät saisi siitä tarpeekseen.
Veistos on osa kaupunginpuutarhurin ideoimaa veistospromenadia. Se on yhteensä neljä kilometriä pitkä ja sen varteen on ripoteltu noin 50 veistosta useilta eri taiteilijoilta.
Vaikka veistokset ovatkin muiden käsialaa, myös öljyvärimaalausta harrastavassa kaupunginpuutarhurissa asuu pieni taiteilija.
– Näen kaikkialla muotoja. Kärsin myös näkösaasteesta, se ärsyttää. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen umpeen kasvavia peltoja ja perinnemaisemia.
Laaksonen muuttaisi pusikoituvat pellot auringonkukkaniityiksi – se olisi edullinen ratkaisu. Kaatuneet ladot hän siivoaisi pois ja raivaisi korkeat heinikot tieltä, jos niiden takana on tarjolla kaunis järvimaisema.
Laaksonen kierrättää puistoissaan erilaisia delegaatioita. On ammattiryhmiä, opiskelijoita, isojen kaupunkien talousjohtajia opiskelemassa kukkarolle ystävällistä puistosuunnittelua.
– Täällä käy enemmän väkeä tutustumassa kuin Helsingin puistoissa. Se on joillekin Helsingissä vaikea pala niellä.
Kotka ja sen ympäristökunnat käyttävät puistoja matkailuvalttinaan. Matkailusta kerrotaan, että turistit haluavat nähdä puistot nähdä vaikka vesisateessa.
Suunnittelussa pitää aina olla tietty runko. Ei saa rönsyillä liikaa.
Heikki Laaksonen
Suurissa kaupungeissa Kotkan kaltaiset puistokeitaat uhkaavat jäädä haaveiksi. Turun yliopiston maisemantutkimuksesta arvioidaan, että uudet rakennukset ahmivat puistoja kaupunkien tiivistyessä.
Niiden ja rakennetun kaupunkiympäristön suhde pitää suunnitella uudelleen.
Tulevaisuuden puistoon pitäisi saada yhdistettyä kaksi keskenään riitelevää elementtiä: toiminnallisuus ja luonnonmukaisuus.
Tutkijoita mietityttää, miten se onnistuu.
Katariinan meripuisto sijaitsee merenrantaan mutkittelevan hiekkatien päässä. Valtavan nurmikentän laidalla seisoo muhkea, yksinäinen tammi. Se kiinnittää jokaisen tulijan huomion.
Tammea ympäröi penkki, joka tarjoaa kulkijalle levähdyspaikan lehvien varjossa. Vastarannalla siintää Kotkan satama.
– Tammi on puiston avain. Suunnittelussa pitää aina olla tietty runko. Ei saa alkaa rönsyillä liikaa. Puisto on pääosin luonnon muovaama, ja ympäristö sitten on sopeutunut arvokkaisiin elementteihin.
Tammi näyttää vanhalta, ja sitä se olisikin, ihmiseksi. Tammien vuosissa laskettuna se on vasta teini – noin 90-vuotias. Tammen istutti aikanaan nuori tyttö, joka matkusti katsomaan puuta vielä 2000-luvun alkuvuosina, jo vanhana naisena.
Jos Sapokkaa määrittää graniittikivi ja Karhulan jokipuistoa joki, Katariinan ydin on toiminta. Skeittipuistossa rullaa tukku nuoria, leikkitelineistä ja trampoliineista kuuluu lasten nauru.
Päivänvaloon on kaivettu myös vanhat pienoismallit majakoista, jotka ehtivät lojua kaupungin varastossa vuosikausia. Nyt ne koristavat puistoa sen korkeimmalla kukkulalla.
On sääli, että maisemansuunnittelu on kuitattu monissa kunnissa parilla onnettomalla kukkapurkilla kunnantalon edessä.
Heikki Laaksonen
Turun yliopiston maisemantutkimuksesta arvioidaan, että Katariinan meripuisto on mainio esimerkki tulevaisuuden kaupunkipuistosta: siitä, kuinka toiminnallisuus ja luonnonmukaisuus yhdistyvät.
Eikä telineillä ole ikärajaa. Huomio kiinnittyy massiiviseen keinuun niemen kärjen tuntumassa.
– Seurasin kerran, kun noin 80-vuotias mies pylläytti yhtä iäkkään vaimonsa kiikkuun ja antoi tälle vauhdit. Sen jälkeen mies hyppäsi itse keinuun ja vaimo antoi vauhtia.
On tultu kauas niistä päivistä, kun kaupunginpuutarhurin kummallisia puistokokeiluja haukuttiin lehtien yleisönosastoilla. Suuri osa kaupungin saamasta hyvästä palautteesta liittyy puistoihin.
Uusiakin virityksiä on.
Aneeminen Juha Vainion katu saa pian arvoisensa asun. Suunnitelmissa on istuttaa kadun varteen Yksinäinen saarnipuu ja ehkäpä myös kaivertaa kiveen pätkiä sanoittajamestarin tuotoksista.
– Ehkä siellä kuuluu jopa Junnun musiikkia.
Suunnittelusyyhy alkaa taas kutittaa kaupunginpuutarhurin ihoa.
– On sääli, että maisemansuunnittelu on kuitattu monissa kunnissa parilla onnettomalla kukkapurkilla kunnantalon edessä. Koko paikkakunnan yleisvaikutelman voisi muuttaa pienillä asioilla.