Espoolaisella Simo Pynnösellä on virne naamallaan. Syy hymyyn löytyy jauhojen sotkemasta essusta ja taikinaisista sormista. Viime syksynä innokas kotileipuri sai idean, että perustaisi Suomen Partiolaisten suurleirille Roihulle oman leirileipomon. Ei mitään sähköuunissa lämmitettäviä puolivalmisteita, vaan ihan oikeaa itsetehtyä hyvää leipää.
– Olen huomannut, että partiossa voi ehdottaa vähän hullumpiakin ideoita ja ne saattavat jopa mennä läpi, Pynnönen, 29, virkkoo.
Hän kertoo, että kynnys ehdotuksille on matala, sillä partiossa ei lähtökohtaisesti ajatella, etteivät asiat kuitenkaan onnistu, vaan mietitään, mikä on mahdollista.
Kun leiritoimikunta oli saatu vakuutettua leipomoideasta, piti alkaa pohtia käytäntöä. Nimittäin jos halutaan leipää, tarvitaan paikka, jossa valmistaa sitä.
Evon metsiin Hämeenlinnaan muurattiin kesäkuussa kahdeksan päivän aikana leivinuuni, jonka tarpeet saatiin lahjoituksina. Kahdeksan tonnia painavan kaksimetrisen rakennelman edessä hiljenisi kunnioituksesta kokeneempikin paakari.
– Onhan tämä nyt ihan tolkutonta. Ensimmäinen oma ajatukseni uunista oli enemmänkin kasa kiviä, Pynnönen sanoo.
Hän kertoo, että on joutunut monesti toistamaan sanomansa, kun on kertonut erikoisesta leiripestistään. Onhan leivinuuni metsässä varsin absurdi ajatus.
Uunituore patonki tai leivinuunissa rapeaksi kypsynyt pizza eivät tosiaankaan ole asioita, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen leiriolosuhteista.
– Jokaisella aikuisella on leirillä pesti, jossa he ovat päivän ajan. On hienoa pystyä tarjoamaan vastapainoksi pientä luksusta, kuten vaikka hyvää leipää.
17 000 partiolaista purkavat telttansa ja lähtevät kotiin torstaina, mutta leivinuuni sai Metsähallitukselta luvan jäädä retkeilijöiden iloksi.
Jos Suomen partiolaisten seuraava suurleiri järjestetään kuuden vuoden päästä samassa paikassa, Pynnönen voi jatkaa jauhoisia bisneksiään – tai sitten saada uuden hullulta kuulostavan, mutta toteuttamiskelpoisen, idean.
– Partiossa voi onneksi aina kehitellä suuruudenhulluja haaveitaan yhä suuremmiksi.
Jokapaikanhöylä päästää väsyneen huilimaan
Perjantain ja lauantain välisenä yönä puolenyön aikaan Anna Haavikon kännykkä piippasi. Samoajien eli 15–17 -vuotiaiden yön yli kestävässä Virvatuli-eräohjelmassa tarvittiin apua. Pitkää päivää ja unettomia öitä painaneen ohjelmapäällikön voimat alkoivat olla vähissä.
– Tiimikaveri lähti sinne avuksi ja vapautti päällikön nukkumaan, Haavikko kertoo.
27-vuotiaan helsinkiläisen nimikyltissä leiripestin kohdalla lukee varavoima. Kymmenhenkinen varavoimatiimi on eräänlainen leiriolosuhteissa toimiva jokapaikanhöylien ja konsulttien iskuryhmä, jonka tehtävänä on ratkoa leirillä olevia ongelmatilanteita ja pohtia, miten asiat toimisivat paremmin.
– Vaikka näitä yöllisiä äkkilähtöjäkin tulee, meidän tarkoituksenamme on enemmänkin auttaa ihmisiä itse ratkomaan ongelmia kuin työntää itse kädet saveen, Haavikko sanoo.
Ihan kaikessa kymmenhenkinen varavoimatiimi ei voi auttaa.
– Tämänkokoisessa tapahtumassa riittää toki erilaisia ongelmia, mutta meidän tehtävänämme on priorisoida, mitkä niistä ovat oleellisimpia koko leirin onnistumisen kannalta.
Haavikon houkutteli pestiin ystävän lisäksi tehtävien monipuolisuus. Etenkin se, että niiden kautta leiristä näkee sellaisia puolia, joista ei aiemmin ollut edes tietoinen.
– Ajattelin, että tämä on mielenkiintoinen homma ja sitä se todella on ollut.
Viimeksi Haavikko tutustui leiritoimiston päällikön työnkuvaan.
Tuuraamalla leiritoimiston päällikköä, varavoimatiimi pystyi tarjoamaan heksisellä pallilla istuvalle pomolle parin tunnin tervetulleen lepotauon kuormittamatta toimiston muiden työntekijöiden taakkaa.
– Päädyin myös lapsenviihdytystehtäviin, sillä toimistolle saapui lapsi, joka oli eksynyt äidistään. Lapsi viihtyi ja äiti löytyi. Pärjäsin varmaan siis ihan hyvin, Haavikko nauraa.
Ideaan siitä, että samalla periaatteella toimivia varavoimatiimejä kehitettäisiin myös muunlaisiin ympäristöihin kuten työpaikoille, Haavikko suhtautuu positiivisesti.
– Miksei? Olisihan se tällaisina stressaavina aikoina hyvä, että jonkun tehtävänä olisi miettiä, miten kaikki jaksavat.
Siinä missä varavoimatiimi huolehtii koko leirin jaksamisesta, varavoimatiimiläiset pitävät huolta myös toisistaan.
– Ainakin vielä meidän tiimillämme menee oikein hyvin eikä tuuraajille ole ollut tarvetta.
Vähän liian suuret saappaat ja täysi luotto
Aapo Rainio olisi halunnut hyppiä riemusta, niin hyvältä leiriavajaiset screenilta näyttivät. Puolitoista vuotta sitten alkanut pesti leirin kuvauspäällikkönä huipentui siihen, kun kahdeksan kameraa taltioi avajaisten tunnelmia paikan päällä olevien leiriläisten ja kotona nettistreamin kautta seuraavien tuhansien silmäparien iloksi.
– Jouduin hillitsemään itseni, etten olisi jäänyt tuijottamaan screeniä kun piti olla vastuussa siitä, että homma toimi.
Ja toimihan homma, eikä kukaan huomannut että Rainio hyppäsi lennosta itsekin kameran taakse ampiaisen pistettyä yhtä kuvaajista.
Ilman partiota kamerat eivät todennäköisesti olisi tulleet yhtä tutuiksi 21-vuotiaalle espoolaiselle. Neljä vuotta sitten järjestetyllä Pääkaupunkiseudun partiolaisten piirileirillä Sarasteella hän sai ensimmäistä kertaa käsiinsä järjestelmäkameran. Rainio innostui kuvaamisesta niin paljon, että hankki pian kunnon kameran myös itselleen.
– Kehityin koko ajan ja pääsin muun muassa kuvaamaan partiotapahtumien mainoksia. Sittemmin perustin myös toiminimen ja olen kuvannut kavereille ylioppilaskuvia, Rainio sanoo. Kaikki, mitä hän on oppinut kuvaamisesta, on peräisin partiosta.
Oppia on kertynyt paljon, sillä Roihulla Rainion alaisuudessa työskentelee viisikymmentäpäinen kuvaustiimi.
Vastuuta on paljon ja tiimissä monta kokeneempaa kuvaajaa, mutta se ei hirvitä nuorta miestä.
– Partion henkeen kuuluu se, että saa vähän liian isot saappaat, mutta muut auttavat pysymään pystyssä ja luottavat siihen, että pystyt hoitamaan homman.
Muokattu 27.7 Virvatuli-eräohjelma järjestettiin Samoajaikäisille, eikä vaeltajaikäisille partiolaisille.